Mitä jokaisen on hyvä tietää infektiotaudeista ja etenkin SARS-CoV-2 -koronaviruksesta? Koronavirusepidemia lääketieteen ammattilaisten näkökulmasta.

Johanna Kohvakka

Jan 27, 2022

Kuva: Milo Toivonen

Tähän katsaukseen on koottu tärkeimmät näkökulmat, jotka jokaisen on hyvä tietää infektiotaudeista ja etenkin SARS-CoV-2 -koronaviruksesta. Teemaa tarkastellaan erityisesti siitä näkökulmasta, miten infektiotautiopin asiantuntijat ja muut lääketieteen ammattilaiset tätä hengitystieinfektiota osana laajempaa kansanterveyden kokonaisuutta tarkastelevat ja miksi heidän näkemyksensä saattavat helposti kuulostaa maallikoista vähättelyltä. Lähdemateriaalina on käytetty viimeisintä alan tutkimustietoa sekä asiantuntijahaastatteluja. On hyvä pitää mielessä, että moni asia tiedetään varmaksi vasta epidemian jälkeen. Teksti on pitkä, joten olennaisimmat kohdat on lihavoitu, jotta tekstin voi halutessaan kahlata nopeasti läpi tavoittaen olennaisimman viestin. Katsausta päivitetään tiedon lisääntyessä.

SISÄLTÖ

Yleistä viruksista
Yleistä infektiotaudeista
Yleistä hengitystieinfektioista
Yleistä epidemioista
Mistä koronaviruksessa on kysymys?
Miten koronavirus tarttuu ja miten sitä voidaan ehkäistä?
Mitä koronaviruksen leviämisestä tiedetään?
Mitä tiede sanoo epidemioiden taltuttamiseksi tehtävistä toimenpiteistä?
Miten COVID-19 eroaa muista hengitystieinfektioista?
Mitä koronan kuolleisuusprosentista tiedetään tällä hetkellä?
Mikä on koronaviruksen tarttuvuus?
Virusepidemian mallintamisen haasteellisuus
Vastustuskykyä muille koronaviruksille altistumisesta
Immuniteetti ja rokote
Mitä tiedetään riskiryhmistä?
Mitä kuolemia estetään ja millaisin toimin?
Ketkä ovat parhaita asiantuntijoita koronaan liittyvissä asioissa?
Miksi Ruotsi toimi toisin?
Suomen koronatilanne
Mitä rajoitustoimien yhteiskunnallisista vaikutuksista tiedetään tällä hetkellä?
Miten ihmisten jaksamisesta kriisitilanteessa pidetään huolta?
Lopuksi

1. Yleistä viruksista

Virukset ovat erittäin pieniä biologisia partikkeleja, jotka tarvitsevat isäntäsolun lisääntyäkseen eikä niillä ole omaa solurakennetta tai aineenvaihduntaa. Ne ovat yksinkertaisia geneettisen informaation kuljettajia; DNA- tai RNA-rihma kuorrutettuna proteiinikuorella, ja joskus myös lipidivaipalla. Virus ei ole itsenäinen organismi, mutta sillä on kuitenkin omaa perintöinformaatiota, aivan kuten eliöilläkin, sekä omia proteiineja.

Virukset tunkeutuvat isäntäsoluihin ja saavat ne tuottamaan uusia viruksia, jotka siirtyvät jälleen uusiin soluihin. Virus saa usein aikaan solujen kuoleman, jolloin isäntäeliö, esimerkiksi ihminen, sairastuu. Virus on alunperin latinaa ja tarkoittaa myrkkyä.

Virusten alkuperästä ei ole täyttä varmuutta. Niiden arvellaan joko syntyneen soluista, tai toisen teorian mukaan niitä oli olemassa jo ennen ensimmäistä solua.

Elämä maapallolla on tavallaan kehittynyt virusten avulla, eli niiden kaltaisia hiukkasia oli jo paljon ennen kuin eläimiä tai eliöitä oli olemassa. Ihminenkin on muokkautunut virusten avulla ja jopa 5–8% nykygenomistamme on peräisin retroviruksista.

Eläimistä ihmisiin siirtyvät virukset ovat vaivanneet ihmislajia enenevässä määrin maatalousyhteiskuntaan siirtymisestä lähtien, jolloin lisääntynyt kanssakäyminen muunlajisten eläinten kanssa mahdollisti virusten siirtymisen lajien välillä. Esimerkkejä eläimistä siirtyneiden virusten aiheuttamista taudeista ovat isorokko, HIV, ebola, espanjantauti ja monet muut influenssan alatyypit sekä useat koronavirukset.

2. Yleistä infektiotaudeista

Tartuntataudit eli infektiotaudit (morbus contagiosus) ovat sairauksia, joiden aiheuttaja on mikrobi tai mikrobin tuottama myrkky. Ne tarttuvat aiheuttajamikrobin (esimerkiksi viruksen) siirtyessä toisesta ihmisestä, eläimestä (zoonoosi) tai ympäristöstä joko suoraan tai välillisesti.

Infektiotaudit voivat levitä suun ja hengitysteiden kautta pisaratartuntana mutta myös kosketustartuntana. Infektiotauteja ovat myös sukupuoliteitse leviävät bakteeri- tai virustaudit.

Infektiotautien tarttuvuuden mekanismien ymmärtäminen kehittyi vasta 1800-luvulla. Tuolloin oivallettiin taudinaiheuttajien siirtyminen ihmisestä toiseen käsien, eritteiden ja juomaveden välityksellä. Tämä johti erilaisten mikrobien torjuntakeinojen, kuten paremman hygienian, desinfioimisen ja ruoan riittävän kuumentamisen kehittymiseen.

Vaikka taistelussa infektiotauteja vastaan onkin edistytty merkittävästi, ovat ne silti huomattavassa roolissa niin tartuntamäärien kuin kuolinsyidenkin osalta. Esimerkiksi tuberkuloosi ja hepatiitti molemmat aiheuttavat maailmanlaajuisesti merkittävän määrän kuolemia vuodessa, keskimäärin 1 300 000. HIV puolestaan aiheuttaa 700 000–1 000 000, influenssa 290 000–650 000 ja malaria 400 000 kuolemantapausta vuodessa.

Infektiotautien osuus Suomen kuolemantapauksissa on merkittävä — jopa viidennes suomalaisista menehtyy johonkin infektioon. Tässä tilanteessa joku muu sairaus on yleensä heikentänyt ihmisen vastustuskykyä. Infektiotaudit voivat myös lyhentää odotettavissa olevaa elinikää, vaikka niihin ei menehtyisikään.

Vuosittain maailmassa kuolee lähes 60 miljoonaa ihmistä (2016), joista sepelvaltimotauti ja aivoinfarkti ovat olleet yleisimmät kuolinsyyt viimeisten 15 vuoden aikana. Ne ovat johtaneet keskimäärin 15 miljoonaan vuosittaiseen kuolemaan. Kehittyvissä maissa infektiotaudit pitävät kuolintilastojen kärkeä.

Kuva 1: Yleisimmät kuolinsyyt

3. Yleistä hengitystieinfektioista

Infektiotaudeista yleisimpiä ovat erilaiset hengitystieinfektiot, ja niitä aiheuttaa yleisimmin virus. Niiden taustalla voi olla myös bakteeriperäinen nielutulehdus, keskikorvantulehdus, sivuontelotulehdus, keuhkoputkentulehdus, keuhkokuume tai allergiset oireet. Tavallisimpia hengitystieinfektioiden oireita ovat nenän tukkoisuus ja vuoto, kurkkukipu sekä yskä.

Suomessakin sairastetaan jopa 10–20 miljoonaa hengitystieinfektioita joka vuosi. Rinovirukset ovat yleisimpiä lievien hengitystieinfektioiden aiheuttajia, jotka kiertävät yleensä kevättalvisin ja syksyisin. Niitä tunnetaan lähes 200 eri virustyyppiä. Muita hengitystieinfektioita aiheuttavia ihmiskunnan keskuudessa kiertäviä viruksia ovat esimerkiksi koronavirukset ja influenssavirukset. Mielenkiintoista on se, että eri hengitystievirukset usein aiheuttavat hyvin samankaltaisia taudinoireita.

Kolmannes terveydenhuollon päivystyskäynneistä, yli kaksi miljoonaa vuodessa, tehdään infektion takia, ja näistä neljä viidestä on hengitystieinfektioita. Sairaalahoitoon joutuu muutama prosentti hengitystieinfektioon sairastuneista. Tartuntataudeista kaikkein eniten kuolemaa aiheuttavat alahengitysteiden sairaudet; vuosittain näihin menehtyy maailmanlaajuisesti jopa 3 miljoonaa ihmistä.

4. Yleistä epidemioista

Tartuntatauteja, jotka esiintyvät suurella osalla jonkin tietyn alueen väestöstä kutsutaan epidemioiksi. Epidemiaksi nimitetään myös muualta alueelle tullutta kulkutautia tai taudin merkittävää leviämistä. Epidemia rajoittuu aina tiettyyn maahan tai maanosaan. Kun epidemia koettelee laajempaa maantieteellistä aluetta, sitä kutsutaan pandemiaksi.

Ihmisten asettuminen paikoilleen suuriin yhteisöihin mahdollisti alkujaan epidemioiden synnyn ja leviämisen. Nykyinen tiheä kaupunkiasutus, lisääntynyt matkustaminen sekä siirtotyöläisyys lisäävät riskiä tautien leviämisestä entisestään.

Tunnetuista infektiotautiepidemioista pahimpia ovat olleet jopa 3000 vuoden ajan ihmiskuntaa piinannut isorokko (satoja miljoonia menehtyneitä), keskiajalla tuhoa aiheuttanut musta surma (25–50 miljoonaa), koleraepidemiat 1800- ja 1900-luvuilla (useita miljoonia) sekä espanjantauti 1900-luvun alussa (30–100 miljoonaa). Merkittävää kuolleisuutta 1900-luvun puolivälissä aiheuttivat myös aasialaiseksi (1–4 miljoonaa) ja hongkongilaiseksi (700 000–1 miljoona) nimetyt influenssaepidemiat.

Epidemioiden hillitsemiseksi on keskiajalta asti kehitetty erilaisia keinoja. Esimerkiksi ruton takia sairastuneita ryhdyttiin asettamaan karanteeniin, kun taas koleran myötä kaupunkien viemärijärjestelmiä ja vesihuoltoa kehitettiin sekä oivallettiin hygienian merkitys. Isorokkoa vastaan kehitettiin ensimmäiset rokotteet ja espanjantautia vastaan kokeiltiin mm. erilaisia laajamittaisia yhteiskunnan sulkutoimia, maskipakkoa ja ulkonaliikkumiskieltoa.

Maailman terveysjärjestö WHO:n ja Maailmanpankin vuonna 2018 perustama Global Preparedness Monitoring Board (GPMB) varoitti 2019 julkaistussa raportissaan, että maailmanlaajuisen pandemian riski on kohonnut. Etenkin viimeisen vuosisadan aikana eläinten kaventuneet elinympäristöt, tehotuotanto sekä ilmaston lämpeneminen ovat lisänneet virusepidemioiden riskiä. Esimerkiksi metsien hakkaaminen on merkittävissä määrin kaventanut lepakoiden elintilaa.

5. Mistä koronaviruksessa on kysymys?

Koronavirus SARS-CoV-2 on nykytiedon mukaan todennäköisesti siirtynyt lepakosta jonkin ihmisen syömän väli-isännän kautta ihmiseen. Lepakoissa on tavattu jopa yli 500 eri koronavirusta.

Koronavirukset ovat laaja joukko viruksia, joista ihmisillä yleisimpiä ovat 229E, HKU1, NL63 ja OC43 -virukset, ja ne aiheuttavat tavallisimmin lievän hengitystieinfektion. Jokatalvisista flunssista 15% arvioidaan olevan koronaviruksen aiheuttamia. Vakavampia infektioita ovat aiheuttaneet SARS, MERS sekä nyt uusi koronavirus SARS-CoV-2.

Koronavirus koostuu perintöaines RNA:sta. Kun virus saavuttaa ylähengitystiet, se ottaa ne käyttöönsä ja alkaa lisääntyä solujen sisällä aiheuttaen jopa niiden kuoleman. Tällöin nämä solut eivät enää pysty pitämään hengitysteitä puhtaina entiseen tapaan vaan erilaisia oireita, kuten hengityksen ahdistusta, liman kertymistä ja yskää alkaa ilmetä. Tulehdusreaktio saa aikaan mm. kuumeen.

Koronavirus SARS-CoV-2 on 94%:sesti homologinen 2004 ihmiskuntaa piinanneen SARS-CoV-1:n kanssa. Uuden koronaviruksen käyttäytyminen ei merkittävästi poikkea muista hengitystieinfektioita aiheuttavista viruksista, mutta sillä on tietenkin omat erityispiirteensä, aivan kuten muillakin viruksilla. Näistä erityispiirteistä on kertynyt tietoa jo vuoden 2019 lopusta alkaen, kun tulimme uuden koronaviruksen olemassaolosta tietoiseksi Wuhanin kalatukkutorilla tapahtuneen leviämistilanteen kautta. WHO:n tuoreimpien tietojen mukaan SARS-CoV-2-virus päätyi torille Etelä-Kiinassa sijaitsevalta villieläintilalta siellä tarhattujen eläinten kautta. Näihin eläimiin virus on puolestaan siirtynyt ilmeisesti lepakoista.

6. Miten koronavirus tarttuu ja miten sitä voidaan ehkäistä?

Koronavirus SARS-CoV-2 voi tarttua pisara-, aerosoli- tai kosketustartuntana, kun sairaan henkilön hengitystie-eritteitä päätyy tavalla tai toisella nenän ja nielun limakalvoille. Pisaratartunnalla tarkoitetaan tilannetta, jossa eritteitä siirtyy toiseen henkilöön sairastuneen yskiessä tai aivastaessa. Aivastus on elimistön keino syöstä taudinaiheuttaja ulos, ja pisaroiden nopeus voi olla jopa 160 km/h ja kantama useita metrejä. Ihminen voi tuottaa pisaroita myös innokkaasti puhuessaan, huutaessaan tai laulaessaan.

Ihmisen oireillessa voi syntyä myös pisaroita pienempiä (≤ 5 µm) aerosoleja, jotka jäävät hetkeksi ilmaan. Usein räjähdyksenomaisesti, ryppäissä leviävä tartunta voi viitata nimenomaan ilmavälitteiseen tartuntaan ja tätä tukevat nyt havainnot ns. superlevittäjistä. Esimerkiksi Etelä-Koreassa Potilas 31:ksi nimetty nainen tartutti taudin tuhansiin muihin, muun muassa osallistuessaan sairaalasta käsin uskonnollisen yhteisönsä tapahtumaan tai lounaalla ostoskeskuksessa. Mikäli tiedot noin tuhannesta naiseen jäljitetyistä tartunnoista pitävät paikkansa, ei näin suuri tartuntamäärä ole kovin todennäköinen pelkkänä pisara- tai kosketustartuntana. Tartuntojen laajuutta on selitetty ilmastointilaitteiden vaikutuksella, ja myös vuoden 2003 SARS-epidemian arvioitiin levinneen paikoin ilmateitse. Lisää tutkimusta asiasta kuitenkin tarvitaan.

Tällä hetkellä tiedetään, että riski saada tartunta kasvaa, mitä kauemmin henkilö viettää tartunnan saaneen henkilön läheisyydessä. Riski saada tartunta alle 15 minuuttia kestävässä kohtaamisessa arvioidaan keskimäärin suhteellisen vähäiseksi ellei tilanteeseen liity suoraa altistumista sairastuneen henkilön hengitystie-eritteille.

Lähikontaktissa virus voi tarttua myös kosketuksen välityksellä, jos sairastunut on vaikkapa yskinyt käteensä ja on sen jälkeen vaikkapa kätellyt toista ihmistä. Tämä kuitenkin vielä vaatii sen, että henkilö esimerkiksi hieroo silmiään, jolloin virusta kulkeutuu limakalvoille. Pintojen kautta tapahtuva tarttuminen on myös mahdollista, mikäli henkilö koskettaa samaa pintaa lyhyen ajan sisällä. Koronavirukset ovat kuitenkin rakenteeltaan sellaisia, että ne eivät säily pinnoilla pitkään tartuttavina eikä pintojen osuutta pidetä lainkaan merkittävänä koronaviruksen kohdalla.

Taudinaiheuttajan päätyminen limakalvoille ei vielä kuitenkaan tarkoita sitä, että ihminen sairastuu. Ylähengitysteiden pinnan lima ja kosteus sekä paikallisesti suojaproteiinit tuhoavat viruksia. Paljon on siis kiinni siitä, mikä on ihmisen luontainen tai aiemmista infektioista saatu vastustuskyky. Vastustuskykyä voi lisätä esimerkiksi terveellisen ruokavalion ja liikunnan avulla.

Koronavirukselta voi suojautua samalla tavoin kuin muilta hengitystieinfektioviruksilta.

Pisaratartuntaa ehkäistään parhaiten sillä, että ihmiset eivät oleskele liian lähellä toisiaan, sairastuneena jäädään kotiin ja vältetään ravintoloiden noutopöytiä. Kosketustartuntaa puolestaan ehkäistään parhaiten hyvällä käsihygienialla ja hihaan yskimisellä. Silmiä, nenää tai suuta ei kannata koskettaa käsillä, ellei ole juuri pessyt käsiään. Käsiä tulee pestä vedellä ja saippualla ainakin 20 sekunnin ajan. Myös pintoja kannattaa pestä tavallista useammin, ja tähän riittävät hyvin tavanomaiset siivousaineet.

Parasta tieteellistä näyttöä on nimenomaan käsien pesun merkityksestä taudin ehkäisyssä. Esimerkiksi British Medical Journal -lehden julkaiseman meta-analyysin mukaan riski saada SARS puolittui, jos pesi kätensä vähintään kymmenen kertaa päivässä.

Tärkeimmät toimet tartuntojen leviämisen ehkäisemiseksi ovat siis välimatkan pitäminen ja käsien pesu. Kasvomaskien kohdalla tilanne ei ole yhtä selkeä. Parasta näyttöä kasvomaskien suojaavasta vaikutuksesta on terveydenhoitohenkilökunnan kohdalta.

Mekanististien testien perusteella on arvioitu maskeilla olevan jonkinlaista vaikutusta viruksen leviämiseen mikäli niitä käytetään laajamittaisesti ja oikeaoppisesti. Kasvomaskien suojaavasta vaikutuksesta tieteellisen näytön aste on kuitenkin edelleen varsin huono. Tämä voi osin johtua myös siitä, että tutkimuksissa on vaikea erotella pelkästään maskien vaikutus. Useat tartuntatapaukset jäljitetään tilanteisiin, joissa kasvomaskeja ei yleensä käytetä, esimerkiksi kanssakäymiseen läheisten kanssa tai tilaisuuksiin, joissa lauletaan ja tanssitaan. Esimerkiksi Suomessa viimeaikojen tartunnoista ⅔ on lähtöisin perheestä ja 15% muusta lähipiiristä ja yksityistilaisuuksista. Kasvomaski voi myös tuoda tartuntariskiä lisäävää turvallisuuden tunnetta sekä lisätä kasvojen koskettelua, ja siten edistää tartuntojen lisääntymistä.

Kuitenkaan ei voida sanoa, että kasvomaskeilla ei ole lainkaan vaikutusta epidemian hidastamisessa. Yhdistettynä muihin toimenpiteisiin maskeilla saattaa olla jonkinasteinen tartuntoja ehkäisevä vaikutus, varsinkin kun maskia käyttää tartunnan saanut ihminen. Tällöin aivastaessa tai kovaa puhuessa irtoavat pisarat eivät pääse kulkeutumaan lähellä olevien ihmisten limakalvoille. Siksi kasvomaskeja voi epidemian ollessa meneillään suositella käytettäväksi tilanteissa, joissa ei voida muuten pitää 1–2 metrin turvaväliä. Kyse on kuitenkin mekanistisesta logiikasta ja tähän mennessä vain laboratorio-olosuhteissa osoitetusta ilmiöstä (kuva alla tieteellisen näytön asteesta), joten suositusten yhteydessä on hyvä rehellisesti tuoda esiin puutteellinen näyttö.

Huomionarvoista on, että useissa maissa, joissa on ollut jopa maskipakko, epidemia on siitä huolimatta levinnyt huomattavan nopeasti. THL:sta WHO:hon siirtynyt epidemiologi Jussi Sane arvioi, että näyttö maskien hyödyistä on jopa huonompaa kuin vuosi sitten. Merkittävän tehon pitäisi näkyä seuranta-aineistossa jo tähän mennessä.

Ennen koronaepidemiaa alan asiantuntijoiden keskuudessa vallitsi selvä konsensus muiden vastaavalla tavalla tarttuvien hengitystievirusten suhteen siitä, että maskien teho ei ole merkittävä. Tämä on perustunut useisiin tutkimuksiin, ja tieteellisen näytön taso on vahva (pyramidin ylin taso). STM:lle emeritaprofessori Marjukka Mäkelän keväällä 2020 tekemä selvitys vastasi sitä tieteellisen tiedon tasoa, joka siihen mennessä oli olemassa, vaikka selvitys myöhemmin julkisuudessa leimattiinkin virheelliseksi.

Toistaiseksi korona-aikana maskien vaikutuksesta taudin ehkäisyssä on tehty kaksi laajaa RCT- eli satunnaistettua kontrolloitua tutkimusta. Näistä ensimmäistä, Tanskassa tehtyä maskitutkimusta, kritisoitiin runsaasti mm. kestosta, toteutusajankohdasta sekä siitä, ettei osallistujien maskien käyttöä valvottu tarpeeksi hyvin, mutta sen tulos oli linjassa aiempien tulosten kanssa (marginaalinen hyöty tai ei sitäkään).

Toinen paljon huomiota saanut RCT-tason maskitutkimus tehtiin Bangladeshissa, ja sen jo ehdittiin laajasti uutisoida osoittavan maskien hyödyt. Tutkimusdatan tarkempi analysointi kuitenkin osoitti, että päätelmät oli tehty liian huteralla pohjalla.

Myös WHO toi omassa katsauksessaan esiin näytön maskien hyödyistä olevan puutteellista.

Joka tapauksessa tulisi pitää mielessä, että yksittäinen uusi tutkimustulos ei vielä tieteellisiä johtopäätöksiä mullistaisi vaan tällöin tulisi tehdä lisätutkimusta ennen kuin uusi johtopäätös voitaisiin vahvistaa.

Se, että koronapandemian aikana monissa tieteellisissäkin julkaisuissa on julkaisun edellytyksenä ollut, että maskien hyötyä ei kiistetä, on johtanut siihen, että moni alan ulkopuolinen julkaisuja lukenut henkilö on luullut maskien toimivan. Sama koski mm. koulusulkujen toimivuutta pandemian alussa. Tämä on tieteellisen vapauden näkökulmasta surullista ja meidän on löydettävä keino, miten tältä vältytään jatkossa.

Kuva 2: Tieteellisen näytön asteet

Kasvomaskeja perustellaan myös sillä, että turvallisuuden tunteesta johtuen ihmiset jatkaisivat elämäänsä mahdollisimman normaalisti, jolloin vahinkoa yhteiskunnan muilla alueilla ei syntyisi niin paljon. Kuitenkin kulttuureissa, joissa kasvomaskeihin ei ole totuttu, ne voivat tuoda tunteen uhkaavan vaaran läheisyydestä ja lisätä pelkoa etenkin lasten ja vanhusten keskuudessa.

Oikeaoppiseen kasvomaskien käyttöön kuuluu, että kasvoja kosketellaan mahdollisimman vähän ja että maski vaihdetaan uuteen aina kun sen ottaa pois kasvoilta tai vähintään kahden tunnin välein. Käytetyn maskin koskettelu saattaa johtaa siihen, että viruksia päätyy käsiin, jolloin ne pääsevät leviämään ympäristöön. Epäpuhtaan maskin käytöstä voi puolestaan aiheutua omaa terveyttä haittaavia seurauksia. Vettyneenä maskin läpäisykyky myöskin heikkenee. Haittapuolena tässä on, että mikäli kasvomaskeja käytetään turhaan, samalla aiheutetaan niiden valmistuksen päästöt sekä mahdollisesti luonnon roskaantumista. Uudelleen käytettävät kangasmaskit ovat erään tutkimuksen mukaan kuitenkin todennäköisesti jopa maskittomuutta huonompi vaihtoehto.

Maskipakon sijaan voisi olla järkevämpää suositella maskin käyttöä vain tilanteissa, joissa ei voi pitää riittävää etäisyyttä muihin ihmisiin, kuten julkisessa liikenteessä ja painottaa maskin oikeaoppista käyttöä. Yleisen maskipakon voi joka tapauksessa olettaa johtavan lisääntyvään maskien virheelliseen käyttöön, sillä ihmisten motivaatio kuluttaa tarvittavaa määrää kertakäyttömaskeja laskee tilanteen pitkittyessä.

Koska maskien tehoon liittyy edelleen vahvoja epäilyksiä, olisi tärkeää pyrkiä ehkäisemään kansalaisten ylireagointia, kuten maskittomiin kohdistuvia hyökkäyksiä. Esimerkiksi espanjantaudin aikaan maskittomia sakotettiin ja jopa ammuttiin, vaikka epidemian jälkeen tutkijat tulivat siihen lopputulokseen, että maskeista ei ollut hyötyä epidemian ehkäisyssä. Vaikka oma intuitio sanoisi muuta, tämä tulee todennäköisesti olemaan lopputulos tälläkin kertaa. Ampumistapauksia maskittomuuden takia on ilmennyt korona-aikana ainakin Yhdysvalloissa. Maskien käytön esteenä voivat olla myös esimerkiksi terveydelliset syyt.

Keväällä 2020 tehottomina pidetyistä maskeista on yht’äkkiä tullut valtavan iso kiistakysymys, ja päättäjien tehtävä olisi pyrkiä pitämään asiat oikeissa mittasuhteissa. Siksi on tärkeää, että suositukset ja niihin liittyvä viestintä perustuu tutkittuun tietoon.

7. Mitä koronaviruksen leviämisestä tiedetään?

Koronavirus SARS-CoV-2 havaittiin ensimmäisen kerran 11 miljoonan asukkaan Wuhanin kaupungissa Kiinassa joulukuussa 2019, ja myöhemmin myös aiemmin havaittuja tapauksia osattiin yhdistää tähän uuteen koronavirukseen. Wuhanissa tauti levisi nopeasti laajalle ja kymmeniätuhansia sairastui ja tuhansia menehtyi. Sairaalat ruuhkautuivat ja ylikuormittuivat. Ihmisiä kuoli myös hoidon puutteessa koteihinsa. Wuhanissa rakennettiin helmikuussa nopeasti useita kenttäsairaaloita. Kiina asetti ulkonaliikumiskiellon ja maskipakon, sulki kaupunkeja ja eristi sairastuneiden taloja sekä etsi sairastuneita ovelta ovelle. Autoritäärisenä maana se pystyi hyvinkin rajuihin torjuntakeinohin. Tautitapausten tyrehtymisen myötä näyttää siltä, että Kiina sai viruksen leviämisen haltuun, mutta Kiinan ilmoittamien lukujen luotettavuutta on myös epäilty. Mikäli näin on, tämä on harmillista, sillä Euroopan maat ottivat mallia Kiinan toteuttamista toimenpiteistä epidemian ehkäisyssä.

Euroopassa koronavirus iski ensimmäisenä pahimmalla voimalla Pohjois-Italiaan. Lombardian maakunnassa oli monia sisäisiä syitä, joiden johdosta koronavirusepidemia pääsi leviämään niin vauhdikkaasti ja vaarallisesti alueella. Tartuntojen pääasiallinen lähde olivat kymmenet tuhannet kiinalaiset työläiset, jotka olivat olleet kotimaassaan lomalla uutta vuotta viettämässä. Italiassa asuu 300.000 kiinalaista, joista 90% työskentelee muotiteollisuudessa valmistaen mm. merkkilaukkuja ja -kenkiä. Heistä merkittävä osa on Wuhanista, jopa 100.000 henkilöä. Työntekijöiden oloissa tiedetään olevan epäkohtia, ja esimerkiksi osa on paperittomia. Wuhanista tulee Eurooppaan vain kolme suoraa lentoa: Roomaan, Pariisiin ja Lontooseen, jotka ovat kaikki merkittäviä eurooppalaisia muotikaupunkeja. Nyt tiedetään myös useita muita tapauksia, joissa virus on levinnyt nimenomaan tiiviissä asuinoloissa asuvien, puutteellisilla työehdoilla työskentelevien siirtotyöläisten keskuudessa, esimerkiksi Suomessa ja Singaporessa.

Italian viranomaiset eivät reagoineet ensimmäisiin koronatartuntoihin lainkaan, vaan sairastuneita käännytettiin pois. Virus sai levitä useita viikkoja hallitsemattomasti vielä siinä vaiheessa, kun alueella tiedettiin olevan runsaasti tartunnan saaneita Wuhanista. Kun tilanteen vakavuus tajuttiin ja suorat lennot Wuhanista lopetettiin, työläiset lensivät muita reittejä takaisin Lombardiaan, sillä ainoaa tulonlähdettä ei ollut varaa menettää.

Virusta saapui Eurooppaan myös kiinalaisten turistien mukana. He pääsivät levittämään tartuntaa täynnä oleviin laskettelukeskuksiin ilman varotoimenpiteitä, josta puolestaan lomailijat veivät sen mukanaan kotimaihinsa.

Italian viranomaisten hitaan reagoinnin lisäksi asiantuntijat arvioivat, että Pohjois-Italian, Etelä-Korean ja todennäköisesti myös Espanjan hallitsemattomien tautiryppäiden tapauksissa merkittävää roolia näyttelivät supertartuttajat ja massatapahtumat. Esimerkiksi Lombardiassa järjestettiin jalkapallo-ottelu, johon osallistui jopa 16 000 ihmistä — runsaasti myös espanjalaisia.

Pohjois-Italian asukkaat ovat Japanin jälkeen keski-iältään maailman vanhimpia ja italialaiseen kulttuuriin kuuluu fyysinen läheisyys sekä aktiivinen sosiaalinen kanssakäyminen. Italialaisilla on keskimäärin lähes puolet enemmän lähikontakteja päivittäin (20) suomalaisiin verrattuna (11). Etelä-Euroopassa myös tupakoidaan paljon, millä on todettu olevan vakavan taudin riskiä lisäävä vaikutus, miehetkin vaihtavat poskisuudelmia ja useat sukupolvet asuvat saman katon alla. Kulttuuriset erot on vaikuttaneet merkittävästi viruksen leviämiseen ja kansanterveydellinen tilanne kuolleisuuteen.

New Yorkissa puolestaan koronavirus on aiheuttanut kuolleisuutta pääasiassa köyhimmillä asuinalueilla, joissa asuu paljon huonossa fyysisessä kunnossa olevia usein ylipainoisia tummaihoisia ja latinoja tiiviissä asuinoloissa, kun taas Manhattanin kaltaiset asuinalueet ovat lähes täysin säästyneet. Esimerkiksi Ruotsissa merkittävä osa menehtyneistä on ulkomaalaistaustaisia, ja Helsingissäkin tapaukset keskittyvät Itä-Helsinkiin. Asuinolojen ja kulttuurierojen lisäksi myös ainakin D-vitamiinin saannilla arvioidaan oleva vaikutusta asiaan. Näihin seikkoihin palataan tarkemmin myöhemmin tässä tekstissä.

Merkillepantavaa on myös se, että virus leviää klusterinomaisesti, eli 10–20% sairastuneista vastaa jopa 80% jatkotartunnoista. Tämä on yleinen epidemiologinen aksiooma ja tarkoittaa käytännössä sitä, että suurin osa sairastuneista ei tartuta ketään. Tiedetäänkin paljon tilanteita, joissa yhden sairastuttua koko muu perhe on säästynyt tartunnalta. Vielä ei kuitenkaan tarkalleen tiedetä, mitkä syyt tartuttavuuden takana ovat. Osittain syyt ovat biologiset, eli osa ihmisistä alkaa sairastuttuaan tuottaa enemmän aerosoleja. Infektoivalla annoksella voi olla jonkinasteista merkitystä sekä esimerkiksi ihmisen luontaisella käyttäytymisellä sosiaalisissa tilanteissa.

Ihmisten kansanterveys ja käyttäytymiskulttuuri Suomessa puoltavat sitä, että leviäminen ei ole meillä yhtä nopeaa ja toimenpiteet on helpompi kohdistaa riskiryhmiin ja erityisesti ikääntyvään väestöön.

Lisäksi tutkijat ovat arvioineet koronaviruksen aiheuttaneet pahinta tuhoa alueilla, joilla hengitysilman ilmansaasteiden määrä on merkittävä, sillä ilmansaasteiden arvioidaan heikentävän vastustuskykyä. Tämä vaatii kuitenkin lisää tutkimusta.

Kaiken kaikkiaan koronavirukseen on maaliskuun 2021 loppuun mennessä liitetty noin 2.800.000 kuolemaa ja raportoituja tautitapauksia on noin 130.000.000. Tautitapausten tiedetään olevan alakanttiin, sillä tilastoista puuttuu suurin osa oireettomista tai lievistä tapauksista, joita ei ole testeillä tavoitettu. Vertailukohtana voidaan pitää WHO:n arviota vuosittaisten influenssatapausten määrästä, joka on 1 miljardi.

Kaikki kuolemantapaukset eivät välttämättä ole todellisuudessa koronaviruksen aiheuttamia, sillä useissa maissa käytäntönä on, että jos henkilö menehtyy kuukauden kuluessa positiivisesta testituloksesta, kuolema merkitään koronavirukseen liittyväksi. Useat koronaan menehtyneet ihmiset ovat olleet jo muutenkin heikkokuntoisia, esimerkiksi jonkun muun sairauden takia. Joissakin maissa, kuten Belgiassa, tilastoidaan myös sellaisia kuolemia koronakuolemiksi, joihin ei ole yhdistetty positiivista testitulosta.

Kuitenkin kokonaisuudessaan näiden raportoitujen lukujen arvioidaan olevan reilusti alakanttiin ja israelilainen tilastotieteilijä Ariel Karlinsky onkin alustavasti arvioinut, että maailmassa koronakuolemia on ainakin 60 prosenttia enemmän kuin mitä viralliset tilastot kertovat. Ainakin Kiinan, Venäjän ja muutamien Itä-Euroopan maiden ilmoittamien lukujen epäillään olevan virheellisiä. Syynä tähän on todennäköisesti paitsi vähäinen testauskapasiteetti mutta myös se, että koronakuolemia tilastoidaan tietoisesti alakanttiin haluna vähätellä pandemian vakavuutta. Esimerkiksi Venäjällä on rekisteröity alle 93.000 koronaan liittyvää kuolemaa, mutta maassa on kuollut yli 400.000 ihmistä enemmän kuin normaalioloissa.

Jossain määrin kokonaiskuolleisuutta nostaa etenkin poikkeustilan pitkittyessä myös rajoitustoimien aiheuttamat kuolemat. Ruotsalaistutkijat ovat arvioineet, että koronarajoituksista on seurannut jo 2,5 miljoonaa kuolemaa, joista 90% on tapahtunut köyhemmissä maissa.

Epidemian päätyttyä voidaan ylikuolleisuutta tarkastelemalla ja rajoitustoimien aiheuttamat oletetut kuolemat vähentäen saada hyvä arvio koronavirukseen menehtyneistä. WHO on tehnyt tällaisen arvion myös aiempien pandemioiden kohdalla.

8. Mitä tiede sanoo epidemioiden taltuttamiseksi tehtävistä toimenpiteistä?

Julkisuudessa kuulee usein toistettavan sitä käsitystä, että koronaviruksen eteneminen olisi pysäytettävissä ihmisen toimesta. Mitään tieteellisiä perusteita näille väitteille ei kuitenkaan ole. Minkään muun vastaavalla tavalla leviävän epideemisen taudin, kuten influenssan, pysäyttämistä ei vaadita, varmastikaan koska sitä ei edes pidetä mahdollisena. Jostain syystä koronavirukseen liittyvät mielikuvat ovat erilaiset, vaikka molemmat hengitystieinfektiot leviävät hyvin samalla tavalla. Ainoastaan isorokkovirus on käytännössä vuosikymmenten työn jälkeen kokonaan eliminoitu maailmasta, ja tämä onnistui todennäköisesti siksi, että oireettomana tartuttavat eivät isorokkoviruksen kohdalla vaikeutteneet eliminointityötä.

Mikäli uusi koronavirus käyttäytyy samoin kuin SARS-CoV-1, se todennäköisesti leviää aikansa ja jossain vaiheessa hiipuu. Lähikontaktin välttämistä, supertartuntatilanteiden välttämistä ja käsihygieniasta huolehtimista pidetään yleisesti parhaina keinoina koronaviruksen leviämisen hidastamiseksi.

Liian aikaisin aloitetut hyvin tiukat toimenpiteet saattavat tutkimusten mukaan johtaa siihen, että epidemia iskee todennäköisemmin uudelleen toisena aaltona, joka voi olla jopa ensimmäistä pahempi. Toki myös viruksen tarttuvuus ja muuntuvuus vaikuttavat siihen, kuinka monena ja kuinka vahvoina aaltoina epidemia palaa uudelleen. Useimmat asiantuntijat arvioivat keväällä 2020, että toinen aalto tulee juuri tarttuvuudesta johtuen eikä tarpeeksi suuri osa väestöstä ehdi saada ensimmäisessä aallossa immuniteettia. Historiasta myös tiedetään, että vain harva epidemia on tartuttanut niin suuren osan väestöstä, että merkittävää immuniteettia olisi ehtinyt väestötasolla syntymään.

Aiempien vastaavalla tavalla leviävien virusepidemioiden perusteella tutkijat arvioivat, että pitkällä aikavälillä kuolemien määrään ei myöskään voida ratkaisevasti vaikuttaa. Koska koronavirustauti tarttuu suhteellisen helposti, samanaikaisesti sairastuneet ihmiset saattavat kuitenkin aiheuttaa tehohoidon kuormittumista ja siten tuottaa ylimääräisiä kuolemia. Tällöin terveydenhuollon peruspilareita on tautihuipun tasaaminen (“flatten the curve”) siten, että tehohoitopaikat riittävät eikä sairaanhoito kuormitu liikaa. Tehohoitopaikkojen riittävyyden tulisikin olla toimenpiteiden ytimessä.

Sekä The Lancetissa että Journal of Travel Medicinessä julkaistuissa artikkeleissa tutkijat esittävät, että epidemian alettua sairastuneiden eristämistä ja tartuntaketjujen jäljittämistä pyritään käyttämään ensisijaisesti epidemian hillitsemisen keinona, ja vasta sitten jos näiden avulla epidemia ei pysy hallinnassa, siirrytään porrastetusti järeämpiin toimiin.

Toimenpiteiden vaikutuksista löytyy jonkin verran aiempaa tutkimusta. Aineistoa löytyy hyvin esimerkiksi espanjantaudin ehkäisemiseksi tehdyistä toimenpiteistä. Hyvissä ajoin toteutettuna toimenpiteet, kuten kokoontumisvapauden rajoittaminen, koulujen, teattereiden tai kirkkojen sulkeminen loivensivat tautihuippua, mutta yksikään toimenpide ei osoittanut vähentävän epidemian kokonaiskuolleisuutta pitkällä aikavälillä. Espanjantaudin aikaan leviämisen ehkäisemiseksi käytössä olleita keinoja edellä mainittujen lisäksi olivat mm. maskipakko, sylkemisen ja kättelyn kieltäminen, ulkonaliikkumiskielto ja sairastuneiden kotien eristäminen. Näitä keinoja myös valvottiin viranomaisen toimesta.

Jollekin on saattanut syntyä mielikuva, että SARS-CoV-1 tukahdutettiin ihmisen toimesta. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan virus hiipui itsestään. Virusten voimakkuus muuntuu jatkuvasti joko voimakkaammaksi tai heikommaksi; virus tavallaan pyrkii epidemian alussa etsimään tasapainoa siihen, että se leviäisi mahdollisimman nopeasti, mutta ei ole kuitenkaan tappaisi liian herkästi, jotta leviäminen ei vaarannu. Useissa pandemioissa, kuten viitenä aaltona esiintyneessä espanjantaudissa, toinen aalto oli tappavin. Pitkällä aikavälillä viruksen voimakkuus kuitenkin aina hiipuu. Se, kuinka pitkälle ajalle aallot ajoittuvat, riippuu rajoitusten voimakkuudesta.

Hidastamistoimenpiteet, kuten potilaiden eristäminen, SARS-CoV-1:n kohdalla olivat helpompia, sillä selvä enemmistö potilaista levitti tautia vasta oireiden alettua. Epidemiologisesti uusi koronavirus käyttäytyy kuitenkin enemmän influenssan kaltaisesti, sillä myös oireettomat ihmiset tartuttavat jossain määrin. Moni sairastaa taudin lievänä tai oireettomana, ja tartuttaminen alkaa jo kaksi päivää ennen oireiden ilmaantumista. Tällöin levittäjien tehokas eristäminen ja tartuntaketjujen jäljittäminen on paljon vaikeampaa.

Espanjantaudin osalta tiedetään, että tukahduttamisyritykset eivät kovista yrityksistä huolimatta missään päin maailmaa onnistuneet. Esimerkiksi Australia laittoi kaikki satamat kiinni, ja toivoi olevansa taudilta turvassa. Saarivaltiona sillä olisikin ollut tähän muuta maailmaa paremmat edellytykset. Virus kuitenkin pääsi maahan palaavien sotilaiden kautta ja lopulta erilaisista maan sisäisistä sulku- ja hidastustoimenpiteistä huolimatta lähes puolet koko maan väestöstä sairastui. Toimenpiteiden taloudelliset vaikutukset olivat pitkäaikaiset ja merkittävät.

COVID-19-taudin rajoittamiseksi tehdyistä toimenpiteistä on myös jo jonkin verran tutkimusta ja vertaisarvioituja julkaisuja, mutta niihin kannattaa vielä tässä vaiheessa epidemiaa suhtautua varauksella. Erään yhtätoista Euroopan maata koskeneen analyysin mukaan viime vuoden yhteiskunnallisista rajoitustoimista vain täydellisellä lockdownilla pystyttiin merkittävissä määrin hidastamaan epidemian etenemistä. Koulujen sulkemisella tai tapahtumien rajoittamisella ei siis ollut toivottua vaikutusta. Toisessa vielä vertaisarvioimattomassa tutkimuksessa esitettiin, että Tanskassa tartuntojen jäljittäminen ja vapaaehtoiset toimenpiteet olivat pakotettua lockdownia tärkeämmät epidemian hillitsemisen keinot. Kolmannessa alustavassa kirjallisuusanalyysissä puolestaan arvioidaan, että vapaaehtoisuuteen perustuvilla suosituksilla saatiin merkittävästi parempia tuloksia aikaan kuin pakkotoimilla. Tiukan lockdownin vaikutuksen arvioitiin olleen korkeintaan vain 9 %. Ainoastaan ulkonaliikkumiskiellot olivat vapaaehtoisia toimia parempi keino hidastaa epidemiaa. Lisää tutkimusta aiheesta tullaan varmasti vielä näkemään, ja lopulliset johtopäätökset voi tehdä vasta epidemian jälkeen. Oleellista on lopulta vain se, mikä on kokonaiskuolleisuus koko epidemian aikana, ei se missä määrin kuolemia pystytään väliaikaisesti siirtämään eteenpäin.

Suomessa vaikkapa koulujen sulkemisella tai Uudenmaan eristämisellä ei arvioiden mukaan ollut suurta merkitystä edes tautihuipun loiventamisessa. Uudenmaan eristämisellä oli kuitenkin merkittäviä taloudellisia seurauksia ja koulujen sulkemista useat tutkimukset pitävät lapsille haitallisena toimenpiteenä, jolla ei ole tieteellisiä perusteita. Lapset nykytiedon valossa paitsi sairastavat mutta etenkin tartuttavat aikuisia vähemmän. WHO ei suositakaan koulujen sulkemista ensisijaisena toimena edes hallitsemattoman epidemian tilanteessa, sillä herkässä kehitysvaiheessa olevien lasten kohdalla seuraukset voivat olla pitkäaikaiset ja peruuttamattomat.

On myös tärkeää huomioida, että oleellista yhteiskunnan selviytymisessä on se hiljainen immuniteetti, jota lapset ja muut hyvän vastustuskyvyn omaavat keskuudessaan rakentavat. Todennäköisesti myös juuri tästä johtuu se, että yhteiskunnat, joita on pidetty avoimempana ovat selvinneet pitkällä tähtäimellä epidemioista jopa paremmin. Tiukkojen sulkutoimien hyödyistä ole tieteellistä näyttöä.

Ehkä kaikkein vahvimmin kaikkia infektiotautien asiantuntijoita yhdistävä käsitys on se, että rajoitustoimia ei olisi alunperinkään saanut ulottaa lapsiin ja nuoriin. Eräät norjalaiset lääkärit totesivat, että aikanaan pandemiaa arvioitaessa ei tulla tarkastelemaan vain tartuntalukuja tai kuolemia vaan myös sitä, miten hyvin yhteiskunta on onnistunut suojelemaan lapsiaan.

Etenkin koska ei ole tieteellistä näyttöä siitä, että järeilläkään toimilla voitaisiin merkittävästi vaikuttaa pitkän tähtäimen kokonaiskuolleisuuteen, rajoitustoimenpiteitä määritettäessä niiden seuraukset muualla yhteiskunnassa tulisi arvioida erittäin tarkkaan. Taloudellisen taantuman syvenemisellä on vahva yhteys kasvavaan pahoinvointiin, terveyden heikentymiseen ja eriarvoistumiseen. Terveyshaittoja tulee aina seurauksena talouden notkahtaessa, eikä se koskaan koske kansalaisia tasavertaisesti. Eniten kärsivät aina ne, jotka ovat jo heikoimmassa asemassa ja vastaavasti varakkaat vaurastuvat entisestään. Jo nyt kaikkien seurannaisvaikutusten arvioidaan olevan suurempia kuin mitä itse taudin vaikutukset terveyteen.

WHO ei suosita sulkutilaa, lockdownia, koskaan ensisijaisena toimenpiteenä hillitä epidemiaa vaan sen pitäisi olla vasta viimeinen vaihtoehto juuri sen köyhyyttä ja eriarvoisuutta lisäävästä vaikutuksesta johtuen. Lockdown voi kuitenkin tulla kyseeseen tilanteessa, jossa maa tarvitsee hetkellisesti aikaa esimerkiksi tehohoitopaikkojen tai muiden resurssien lisäämiseksi, kuten Suomi viime keväänä. Lockdownin avulla voidaan toki myös merkittävästi väliaikaisesti hidastaa leviämistä, jolloin muista maista kantautuvan tiedon avulla voidaan oman maan kansalaisia mahdollisesti hoitaa paremmin. Lockdownin kaltaiset toimenpiteet kuitenkin tarkoittavat sitä, että seuraava aalto iskee maahan uudestaan ja todennäköisesti voimakkaampana kuin siinä tapauksessa, että epidemian olisi annettu levitä jonkin verran kauemmin.

Epidemian hidastamiseen tähtäävien toimenpiteiden ajoitus on myöskin tärkeä, sillä se vaikuttaa niiden tehoon. Liian varhaisessa vaiheessa aloitetut toimenpiteet voivat johtaa esimerkiksi siihen, että keinot loppuvat liian aikaisin. Väestö jossain vaiheessa väsyy rajoituksiin ja tulee varomattomaksi tai alkaa agressiivisesti vastustaa rajoituksia kuten vaikkapa espanjantaudin aikaan tiedetään käyneen. Myöskään yhteiskunta ei kestä tiukkoja rajoituksia liian pitkään, vaan esimerkiksi heikentyvä taloudellinen tilanne voi johtaa tärkeiden toimintojen alasajoon ja lisätä yleistä pahoinvointia. Tällöin uuden aallon iskiessä, mahdollisuudet hidastaa sitä ovat rajallisemmat. Siksi Suomen poikkeustilan julistusta tilanteessa, jossa koko maassa oli vasta 278 todettua tartuntaa eikä yhtään tehohoitopotilasta, on vaikea pitää lääketieteellisesti perusteltuna. Julkisen keskusteluilmapiirin sekä Italiasta ja Espanjasta kantautuneiden uutisten perusteella toimet olivat toki poliittisesti ymmärrettäviä.

Koronaviruksen leviämisessä oleellista on nimenomaan se, että se ei pääsääntöisesti tapa kantajaansa. Tällöin suojelutoimet olisi mahdollista kohdentaa ensisijaisesti siihen kansanosaan, joka on iän, sairauden tai muun vastustuskykyä heikentävän seikan johdosta haavoittuvassa asemassa. Noin puolet koronaviruskuolemista on tapahtunut juuri hoitokodeissa ja jopa noin 95%:lla kuolleista on ollut yksi tai useampi muu sairaus. Vaihtoehto sille, että tehdään koko yhteiskuntaa koskevia rajoitustoimia, joiden pitkän tähtäimen hyödyistä ei ole tieteellistä näyttöä, olisi se, että merkittäviä panostuksia tehtäisiin ennen kaikkea riskiryhmien suojeluun. Koska taudin tartuntamekanismit ovat hyvin tiedossa, tämä olisi myöskin mahdollista tehdä siten, että muu yhteiskunta pidetään pyörimässä mahdollisimman entisellään. Virus voisi toki kohdennetuista suojaustoimista huolimatta kuitenkin päästä esimerkiksi hoitokoteihin, joissa kuolee normaaliaikoinakin joka viikko 400 vanhusta, joten ylimääräisiltä koronakuolemilta tuskin silloinkaan vältyttäisiin. Päätös ei missään tapauksessa olisi helppo, mutta se olisi enemmän lääketieteen periaatteiden mukainen kuin se, että haittaa aiheutetaan laajasti kaikille.

Monet lääkärit ovatkin olleet huolissaan koronatoimenpiteisiin liittyvistä haitallisista terveysvaikutuksista ja kuolemista. Esimerkiksi paljon kritiikkiä saaneessa Great Barrington -julkilausumassa lokakuussa 2020 infektioepidemiologit ja lääketieteen ammattilaiset ilmaisivat huolensa nykyisten torjuntatoimien kielteisistä vaikutuksista ihmisten fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen ja pelkäsivät niiden johtavan vuosien ajan suurempaan kokonaiskuolleisuuteen, josta etenkin työväenluokka ja nuorempi sukupolvi kantavat raskaimman taakan. Heidän mukaansa sulkutoimien jatkaminen siihen asti kunnes rokote on kaikkien saatavilla aiheuttaa viikko viikolta korjaamatonta vahinkoa, josta vähäosaisimmat väestöryhmät kärsivät eniten. Julkilausuman laittoivat alulle Oxfordin yliopiston infektiotautien epidemiologi professori Sunetra Gupta, Harvardin yliopiston lääketieteen professori Martin Kulldorff Harvardista sekä Standfordin yliopiston lääketieteen professori Jay Bhattacharya.

Julkilausumassa ratkaisuna suositeltiin juuri aiemmin mainittua kohdennetun suojelun lähestymistapaa. Tämä tarkoittaisi sitä, että toimenpiteet nimenomaan riskiryhmien suojelemiseksi tulisi olla koronastrategian peruslähtökohta. Esimerkiksi hoivakotien henkilökuntaa tulisi rekrytoida niistä, joilla on sairastamisen tai rokotteen kautta saatu suoja koronaa vastaan. Niitä hoitajia ja vierailijoita, joilla ei suojaa ole, pitäisi testata usein ja hoitohenkilökunnan kierto tulisi minimoida. Riskiryhmien asuminen ja tuttavien tapaaminen pitäisi järjestää turvallisesti ja erityishuomiota tulisi kiinnittää kotitalouksiin, joissa isovanhempia asuu saman katon alla.

Niiden ihmisten, jotka eivät ole taudin riskiryhmää, tulisi julkilausuman mukaan antaa elää normaalia elämää. Tutkitusti tehokkaita epidemiaa ehkäiseviä toimenpiteitä, kuten käsien pesua, etäisyyden pitämistä ja kehotusta pysyä kotona sairaana, tulisi kuitenkin tähdentää kaikkien kohdalla. Koulut ja yliopistot tulisi avata lähiopetukselle. Kouluajan ulkopuoliset aktiviteetit kuten urheiluharrastukset tulisi aloittaa uudelleen. Nuorten matalariskisten aikuisten tulisi työskennellä normaalisti ilman vaatimusta etätyöskentelystä. Ravintolat ja yritykset tulisi avata ja taide, musiikki, urheilu sekä muut kulttuuritoimet aloittaa uudelleen. Riskiryhmät voisivat osallistua näihin halutessaan suojautuen erityistoimin. Tämä olisi julkilausuman allekirjoittaneiden lääkärien mukaan kaikkein myötätuntoisin lähestymistapa, sillä se antaisi niiden elää normaalisti, jotka ovat pienimmässä riskissä sairastua vakavasti. Samalla he voisivat luoda väestöön immuniteettia, jotta elämä myös riskiryhmissä palautuisi normaaliksi mahdollisimman pian.

Yksi julkilausuman alullepanijoista, Standford University Medical Schoolin professori Jay kuvasi lockdowneja jopa pahimmaksi kansanterveydelliseksi virheeksi, mitä olemme koskaan tehneet ja sanoi, että ihmisille aiheutuvat terveydelliset ja psykologiset haitat ovat tuhoisia ja koskettavat lähes jokaista köyhää ihmistä vielä sukupolvien yli.

Julkilausumaa kohtaan on kuitenkin esitetty runsaasti kritiikkiä eivätkä kaikki infektiotautien asiantuntijat ole sitä allekirjoittaneet. Eniten kritiikkiä on saanut julkilausuman ajatus laumaimmuniteetin muodostumisesta ja sitä on pidetty turhan toiveikkaana. Esimerkiksi infektiotautiopin professori Heikki Peltola ei sitä allekirjoittanut, vaikka suhteellisen samoilla linjoilla sisällöstä muuten olikin.

Great Barringtonin julkilausumaa on kyseenalaistettu myös siksi, että sen näkyvyyttä edisti amerikkalainen American Institute for Economic Research, joka on aiemmin saanut kritiikkiä mm. ilmastonmuutosta vähättelevistä kannoista. Julkilausuman alullepanijat ovat kuitenkin sanoneet, että he eivät ole itse saaneet saaneet julkilausumasta rahaa eivätkä ulkopuoliset tahot ole vaikuttaneet sen sisältöön. On hyvä, että rahoituksen vaikutukseen kiinnitetään huomiota, mutta tulee pitää mielessä, että rahoitus (tässä tapauksessa julkilausuman PR-työ ja näkyvyys) ei automaattisesti tarkoita, että sisältö olisi virheellinen tai väärin tarkoitusperin tuotettu vaan tiedettä sen taustalla pitää kyetä arvioimaan neutraalisti. Laumaimmuniteetti on yleisesti hyväksytty ja käytetty infektiotautiopin käsite; kyse tässä on vain siitä, missä määrin se voi koronaviruksen kohdalla toteutua ja asiasta oli käyty laajaa keskustelua asiantuntijoiden keskuudessa jo ennen Great Barringtonin julkilausumaakin.

Julkilausuman kirjoittaneet ovat vastanneet kritiikkiin mm. sanomalla, että eivät koskaan tarkoittaneet ettei mitään rajoitustoimia tulisi tehdä. Tiedossa on myös, että laumaimmuniteetin käsite on usein väärinymmärretty alan sisälläkin ja sillä saatetaan tarkoittaa vähän eri asioita. Julkilausuman ydinajatus saattaakin siis vastata hyvin pitkälle tieteellistä yleiskäsitystä alalla siitä miten tulisi pyrkiä toimimaan — ainakin teoreettisella tasolla. Tilanteessa, jossa riskiryhmiin kuuluvia on paljon ja vakavaan tautiin sairastutaan runsain määrin, erilaisia rajoitustoimia tullaan joka tapauksessa käytännössä tarvitsemaan. Selvää kuitenkin on, että yhteiskunnan pitäminen mahdollisimman normaalina on kaikkien etu.

Julkilausuman on tähän mennessä sivuston mukaan allekirjoittanut n. 60.000 lääketieteen ammattilaista ympäri maailman, joten sen ajatuksille olisi syytä antaa ainakin jonkinlaista painoarvoa. Vastineena julkilausumalle syntynyt päinvastaiseen strategiaan eli tukahduttamiseen tähtäävä John Snow Memorandum on kerännyt vain joitakin tuhansia allekirjoituksia.

Huomionarvoista on, että epidemian edetessä retoriikka on siirtynyt yhä enemmän Great Barrington -julkilausuman suuntaan. Alussa julkilausuman saama julkinen kritiikki ei saisi estää meitä tarkastelemasta sen asiasisältöä objektiivisesti.

Tärkeintä olisikin edistää juuri lääketieteen ammattilaisten keskinäistä vuoropuhelua asioista, joihin liittyy erimielisyyksiä, ja kuunnella heidän perustelujaan.

9. Miten COVID-19 eroaa muista hengitystieinfektioista?

SARS-CoV-2 -viruksen aiheuttamasta taudista käytetään nimeä COVID-19 (Coronavirus Disease 2019). Se on epideeminen hengitystieinfektio siinä missä influenssakin, mutta se kuuluu eri virusryhmään. Usein koronavirustaudin vertaamista influenssaan pidetään vähättelynä. Tämä kuitenkin johtuu suurelta osin siitä, että olemme jo oppineet elämään influenssan kanssa ja hyväksymme influenssan aiheuttamat jokavuotiset kuolemat. Koronaviruksen luonteen ymmärtämiseksi osana hengitystieinfektioiden kirjoa vertailu joka tapauksessa kannattaa tehdä, sillä ne ovat kliinisesti hyvin samankaltaisia.

Koronavirus tarttuu samalla tavalla, mutta sen ja etenkin sen muunnosten on arvioitu olevan jossain määrin tarttuvampi kuin kausi-influenssan. Vuosittain maailmassa influenssaan sairastuu WHO:n arvion mukaan miljardi ihmistä ja siihen kuolee keskimäärin puoli miljoonaa. Joinakin vuosina influenssakuolleisuus on ollut jopa miljoonan ihmisen luokkaa, vaikka luvut ovatkin merkittävästi vähentyneet espanjantaudin ajoista. Nämä kuolemat eivät kuitenkaan tule yhtä nopealla tahdilla, sillä vastuskykyä on väestöön jo vuosien varrella kehittynyt eikä tauti siis yleensä vaaranna tehohoitopaikkojen riittävyyttä. Tämän vuoksi tartunnat eivät myöskään saa samanlaista huomiota, vaikka kuolemien kokonaismäärät olisivatkin vuosittain merkittäviä. Myös rokote ja aiemmista sairasteluista muodostunut vastustuskyky hidastavat jossain määrin kausi-influenssan etenemistä. Rokotteen suoja kuitenkin vaihtelee vuodesta toiseen 20 % — 60 %, ja riskiryhmillä se voi olla hyvinkin alhainen, esimerkiksi vuonna 2018 teho oli vain 20 %.

Myös koronavirukset muuntuvat koko ajan, mutta eivät onneksi samalla tavalla kuin influenssavirukset, joissa pintarakenteet muuttuvat, jolloin virus voi olla hyvinkin erilainen kuin edeltäjänsä. Tästä johtuen esimerkiksi influenssarokotteiden teho vaihtelee vuodesta toiseen riippuen siitä, kuinka paljon virus on muuntunut.

Espanjantautia aiheuttanutta virusta ei koskaan tukahdutettu vaan se tuli osaksi viruskiertoa ja sen jälkeläinen on nykyisin yksi kausi-influenssaa aiheuttavista viruksista. Espanjantaudin oireisiin 100 vuotta sitten kuuluivat mm. kuume, päänsärky ja kovat kivut kaikkialla kehossa. Pienikin liike saattoi tuottaa tuskaa ja verta vuoti suusta, nenästä ja korvista. Veriset yskänkohtaukset saattoivat olla niin voimakkaita, että vatsan lihakset ja kylkiluiden jänteet jopa revähtivät. Potilas kuoli usein 48 tunnin kuluessa. Loppuvaiheessa potilaan keuhkot saattoivat olla niin pahoin kärsineet, että potilaiden sormet ja kasvot muuttuivat sinisiksi happivajeen vuoksi. Tuolloin tautiin sairastui jopa 30% väestöstä ja menehtyneitä oli eri arvioiden mukaan 30–100 miljoonaa. Suomessa kuolleita oli yli 20 000. Tässä tulee myös huomioida se, että maapallon väestön määrä on nykyisin yli nelinkertainen sadan vuoden takaiseen. Tämän tiedon nojalla vieläkin vuosittain pahimmillaan jopa miljoona ihmishenkeä vaativaan alati muuntauvaan influenssavirukseen vertaaminen ei ole vähättelyä, päinvastoin.

Myös sikainfluenssa oli eräänlainen muunnos espanjantaudista eikä sitäkään koskaan tukahdutettu vaan tänäkin päivänä kiertävässä influenssaviruksessa on samaa virologista informaatiota. Jos asiaa siis tarkastellaan historiallisesti, influenssa on ollut merkittävästi tappavampi hengitystieinfektio kuin kaikki koronavirukset yhteensä nykylääketieteen historiassa.

Kausi-influenssaan kuolee Suomessa vuodesta riippuen 500–2000 ihmistä. Tilastokeskuksen viralliset kuolintilastot eivät edusta todellista influenssan aiheuttamaa kuolleisuutta, sillä usein influenssan aiheuttamat hoitokotikuolemat kirjataan vain keuhkokuumeeksi tai jos potilas kuolee influenssan aiheuttamaan sydäninfarktiin, kuolema kirjataan vain yhteen kategoriaan: sydäninfarkteihin. Tämän vuoksi THL tekee oman arvionsa influenssakuolleisuudesta. Esimerkiksi vuonna 2018 influenssaan arvioitiin kuolleen 1000 ihmistä.

Koronavirus on varsinkin epidemian alkuvaiheessa ollut influenssaa ärhäkämpi ikäihmisten keskuudessa ja sille on vähemmän olemassaolevaa vastustuskykyä. Tämän vuoksi kuolemantapauksia tuli alkuun hyvin nopeaan tahtiin etenkin maissa, joissa kulttuuriset erityispiirteet, tiheämpi asutus, huonompi kansanterveys tai vaikkapa antibioottiresistenssi edistivät taudin tappavuutta. Tärkeintä on kuitenkin tarkastella pidemmän ajan kokonaiskuolleisuutta.

COVID-19:n ja influenssan riskiryhmät ovat kutakuinkin samat kuin monessa muussakin virusperäisessä infektiossa. Influenssa tappaa kuitenkin enemmän lapsia ja nuoria aikuisia, kun taas koronaviruksen kohderyhmiä ovat lähes pelkästään ikäihmiset (yli 70-vuotiaat), monisairaat ja ylipainoiset henkilöt. Koronaan menehtyvät ovat lähes pääasiassa riskiryhmiin kuuluvia, mutta esimerkiksi influenssaan menehtyneistä lapsista tutkimusten mukaan jopa 40% ei kuulunut riskiryhmiin. Koronaviruksen kohdalla kuolleisuudessa korostuu myös maahanmuuttajataustaisten, tummaihoisten, latinoiden ja alkuperäiskansojen suuri osuus. D-vitamiinin suojaavasta vaikutuksesta on näyttöä sekä influenssan että koronaviruksen kohdalta. Kerrotaan, että jo espanjantaudin aikaan huomattiin potilaiden selviävän todennäköisemmin, kun heidät viedään ulos aurinkoon.

Vakavaan koronaviruksen tautimuotoon sairastuneilla on usein pitkäaikaisoireita, kuten pitkittynyttä yskää, palelua, hikoilua, uupumusta, hengenahdistusta, rintakipua, päänsärkyä, neurokognitiivisia oireita, lihaskipuja ja -heikkoutta, vatsaoireita, ihottumaa ja unettomuutta. 10%:lla oireiden kesto on ollut yli kolme viikkoa ja joillakin oireet ovat jatkuneet kuukausia.

Koronaviruksen kohdalla pitkäaikaisoireista puhutaan nimellä pitkä covid -oireyhtymä (long covid). Koska taudin seurannassa ollaan varhaisessa vaiheessa, vielä ei tieteellisellä tarkkuudella voida kuvata keskimääräistä pitkittyneiden oireiden kestoa, etenemistä ja vaimenemista. Onneksi tilanne on ollut se, että pitkäaikaisoireista kärsii vain muutama prosentti koronavirustaudin sairastaneista. Etenkin lapsilla pitkäaikaisoireiden riski on hyvin pieni.

Vaikka riski olisikin suurempi, ei koskaan pelkkiä taudin pitkäaikaisoireita voisi pitää rajoitustoimien perusteena.

Julkisuudessa esitetään usein harhaanjohtavaa tietoa koronan pitkäaikaisoireista vedoten olemassa oleviin tutkimuksiin. Useat long covid -tutkimukset ovat kuitenkin heikkoja, sillä ne perustuvat ihmisten omaan raportointiin eikä niissä ole esimerkiksi verrokkiryhmää. Otoksessa saattaa myös olla vain sairaalahoitoon joutuneita, jolloin jälkioireita todennäköisesti on — kuten minkä tahansa sairaalahoitoa vaatineen taudin jälkeen— tai ne ovat ajalta ennen rokotteita. Tutkimuksissa, joissa on verrokkiryhmä, on havaittu, että ihmiset raportoivat aivan samoja oireita, vaikka heillä ei olisi todettu koronavirusinfektiota.

Vastaavia vakavia pitkäaikaisoireita on myös muilla hengitystieinfektioilla, kuten influenssalla, ja niistä toipumisen tiedetää kestävän pahimmillaan jopa vuosia, mutta ne eivät saa huomiota julkisuudessa kuin vain satunnaisesti.

Influenssan jälkitauteja ovat lapsilla korva- ja keuhkoputkentulehdus sekä kaikissa ikäryhmissä keuhkokuume. Influenssainfektiota seuraava kuolema johtuu yleensä joko jälkitautina ilmaantuneesta bakteeriperäisestä infektiosta tai olemassa olevan perussairauden pahenemisesta. Raskaana olevilla influenssa voi aiheuttaa keskenmenon tai ennenaikaisen synnytyksen. Influenssan jälkeen myös sydämen toiminnan ja aivoverenkierron häiriöiden ilmaantuvuus on kasvanut. Myös keuhkovaurioita on influenssan jälkeen ilmennyt.

Koronaan sairastuneista n. 80% arvioidaan olevan oireettomia tai lieväoireisia, kun taas vaikeampaan taudinmuotoon sairastuneista osa voi tarvita lisähappea (15%) tai hengitysapua (5%). Vakavan taudin riski kasvaa merkittävästi iän myötä. Influenssan vastaavat luvut sairaalahoitoa tarvitsevien osalta ovat alhaisemmat.

Hengitystieinfektioiden tiedetään helpottavan kesäksi eikä koronakaan ole ollut tästä poikkeus. Tutkijat arvelevat, että kesän kuumuus ja kosteus hidastaisivat viruksen leviämistä, mutta myös lisääntyneen auringon säteilyn johdosta saadulla D-vitamiinilla tai kesällä vähentyvien kontaktien määrällä on epäilty olevan osuutta asiaan. Vaikka tiedetään, että viruksen määrä vähenee kesäkaudella ja jopa tuhoisa espanjantauti laantui kesäksi 1918, kausivaihtelun mekanismeja ei kuitenkaan vielä tarkkaan tiedetä. Siksi säävaihtelujen varaan ei kannata esimerkiksi yhteiskunnallisia toimenpiteitä rakentaa.

10. Mitä koronan kuolleisuusprosentista tiedetään tällä hetkellä?

Varsinkin epidemian alkuvaiheessa mediassa esiteltiin usein hurjia arvioita koronan kuolleisuusprosenteista. Kuolleisuusprosenttien ongelma on se, että muuttujana olevaa kaikkien tartunnan saaneiden määrää ei osata arvioida kovinkaan hyvin, sillä esimerkiksi testauskapasiteetista tai vähäoireisista tapauksista johtuen kaikkia tartunnan saaneita ei tavoiteta. Korona aivan kuten influenssakin voi olla oireeton, jolloin vertailuluvut eivät ole luotettavia varsinkaan epidemian alkuvaiheessa.

Pitää myös huomioida, että epidemian alussa viruksen aiheuttama kuolleisuus voi näyttää suuremmalta, koska ilmi tulevat ensin kaikkein heikoimmassa tilassa olevat sairastuneet eikä laajoja testauksia vielä tehdä, mutta kuolleisuus alkaa merkittävästi laskea viruksen jatkaessa kulkuaan ja testauksen yleistyttyä. Esimerkiksi sikainfluenssan kuolleisuuden kerrottiin aluksi Meksikossa (2009) olevan jopa 25%, kun ensin sairaalahoitoon saapuneet huonokuntoiset potilaat eivät selvinneet. Pian seuraavat arviot kuitenkin tipahtivat 2%:iin, ja lopulta sikainfluenssan kokonaiskuolleisuuden tiedetään olleen vain 0,02%. Nuorilla ja terveillä kuolleisuus oli siis paljon tätäkin pienempi. Hyvän väestönterveyden omaavassa Suomessa sikainfluenssaan kuolleita oli 44 henkilöä.

WHO:n 19. maaliskuuta julkaiseman ensimmäisen arvion mukaan koronaviruksen tappavuus oli 0,3–1,0 %. Useat serologiset selvitykset maailmalta ovat osoittaneet, että oireettomia tartuntoja on huomattavia määriä, jolloin prosentuaalinen riski kuolla tautiin laskee merkittävästi.

Kuolleisuusprosentti voi vaihdella merkittävästi myös alueiden välillä, joten kuolleisuutta voidaan ilmaista mediaanin avulla. Viimeisin WHO:n syksyllä julkaisema useiden alueiden keskiarvoon perustuva arvio antoi kuolleisuusprosentiksi 0,27% ja alle 70-vuotiaiden kuolleisuudeksi 0.05% (mediaani).

Kuolleisuusprosenteilla voi helposti saada pelkoa herättäviä otsikoita. Jos vertailu tehdään esimerkiksi sikainfluenssan kuolleisuusprosenttiin, voidaan sanoa, että näillä lukemilla koronavirus on yli 10 kertaa sikainfluenssaa tappavampi.

Kuolleisuusprosentteja olennaisempia tässä vaiheessa epidemiaa ovatkin absoluuttiset kuolleisuusluvut, ja niitä voi verrata esimerkiksi muiden vastaavien hengitystieinfektioiden aiheuttamiin kuolemiin. Vasta epidemian jälkeen voidaan saada luotettavampia arvioita viruksen kuolleisuusprosenteista, vaikka silloinkin osa oireettomina taudin sairastaneista saattaa jäädä arvioiden ulkopuolelle.

Tulee myös muistaa, että koronavirustaudin kuolleisuusprosentteihin vaikuttaa lopulta eniten se, miten hyvin riskiryhmien ja etenkin hoitokotien suojelussa taudilta onnistutaan.

11. Mikä on koronaviruksen tarttuvuus?

R0-luku kertoo, kuinka monta uutta ihmistä tartunnan saanut voi tartuttaa keskimäärin. Luku on oleellinen pääteltäessä sitä, kuinka nopeasti virus etenee väestössä.

Kun R0-luku on 1, tartunnan saanut tartuttaa keskimäärin vain yhden uuden ihmisen, jolloin tartuntojen määrä kasvaa maltillisesti ja esimerkiksi terveydenhuollon kapasiteetti ei ylikuormitu.

Perustartuttavuuslukua kuvataan alla olevalla yhtälöllä. Siinä p kuvaa kontaktiin liittyvää tartunnan todennäköisyyttä, c lähikontaktien määrää ja D tartuttavuuden kestoa. Tämä tarkoittaa, että R0-lukuun voidaan vaikuttaa merkittävästi rajoittamalla lähikontaktien määrää ja vähentämällä tartunnan todennäköisyyttä esimerkiksi erilaisilla hygieniatoimenpiteillä.

Kuva 3: Perustartuttavuusluvun yhtälö

Ensimmäisten Wuhanin, Etelä-Korean ja Italian aineistojen perusteella tehdyt ennusteet koronaviruksen tarttuvuudesta liikkuvat noin 1,4–3,9 välillä.

Vertailun vuoksi kausi-influenssan tarttuvuutta kuvaava R0-luku on 1,4–2,8, eli keskimäärin hieman koronaa matalampi.

Ebolan vastaavat tarttuvuusluvut ovat 1,5–2,5, SARS:in 2–5, MERS:in 0,3–0,8 ja tuhkarokon 12–18. Nämä taudit ovat myös huomattavasti tappavampia kuin kausi-influenssa tai koronavirustartunta. Ebolaan kuoli jopa 25 prosenttia taudin saaneista, SARS:iin 10 prosenttia.

Tulee pitää mielessä, että R0 arvo ei ole mikään absoluuttinen vakio vaan enemmänkin matemaattinen työkalu, jonka suuruus riippuu todella monesta tekijästä ja joka muuttuu koko ajan.

Tarttuvuuslukuun vaikuttavat mm. kulttuurierot, sillä virus leviää kontaktien kautta. Kulttuurit eroavat paljon sen suhteen, miten paljon ihmisillä on kontakteja keskenään. Myös eri ikäisillä on eri määrä kontakteja. Huomioitavaa on myös se, että Suomen kokoisessa maassa tarttuvuusluku ei koskaan ole sama koko maassa.

R0-lukua määritettäessä on myös huomioitava, että havaitut koronavirustapaukset riippuvat hyvin pitkälti siitä, missä määrin väestöä testataan. Lopullinen R0-luku pystytään arvioimaan parhaiten vasta epidemian päätyttyä.

Sarjaintervallin käsitteellä epidemiologiassa puolestaan tarkoitetaan aikaa kahden peräkkäisen tartunnan välillä. Koronan sarjaintervalliksi on arvioitu 4–8 päivää ja influenssan 2–3 päivää. Näiden arvioiden perusteella korona käytännössä etenisi väestössä influenssaa hitaammin.

Hyvä käsitys viruksen leviämisestä saadaan kun yhdistetään r0-luku eli se kuinka monta ihmistä yksi henkilö tartuttaa sekä sarjaintervalli eli kuinka pitkä aika tartuntaketjussa kahden tartunnan välillä on.

Olennainen tarttuvuutta edistävä seikka on se, kuinka monta vuorokautta ennen oireiden alkua sairastunut voi tartuttaa toisen henkilön. Koronan arvioidaan tarttuvan 1–2 vuorokautta ennen oireiden alkua ja influenssan 3–5 vuorokautta.

12. Virusepidemian mallintamisen haasteellisuus

Keväällä Suomessa tehtiin THL:n ulkopuolisten tahojen toimesta mallinnuksia, jotka ennustivat pahimmillaan jopa kymmenien tuhansien suomalaisten kuolevan koronaviruksen seurauksena. Kohu mallinnuksista on laantunut, mutta käsittelemme tässä syitä miksi mallinnukset ovat erityisen haasteellisia tällaisten epidemioiden kohdalla.

Virusepidemiat käyttäytyvät huomattavasti monimutkaisemmin kuin mitä mallinnuksissa voidaan ottaa huomioon. Mallinnusten ongelma on se, että ne lähtevät liian suurista yksinkertaistuksista ja ovat riippuvaisia tehdyistä oletuksista. Täten ne eivät edes voi kuvata monimutkaista todellisuutta kovin hyvin eikä niihin siksi kannata ripustautua.

Yleinen väärä oletus teoreettisissa mallinnuksissa on se, että infektiotautien leviäminen perustuisi eksponentiaaliseen kasvun ajatukseen. Tämä oletus ei kuitenkaan käytännössä infektiotautien kohdalla päde kuin mahdollisesti vain hetkellisesti epidemian alussa. Mallin toteutuminen tarkoittaisi sitä, että jokainen uusi tartunnan saanut tartuttaisi aina tietyn määrän uusia henkilöitä. Todellisuudessa tilanne on monimuotoinen — ihminen saattaa esimerkiksi huomata ajoissa olevansa sairas ja vetäytyä eristyksiin sairastamaan tai kuten jo tiedämme, suurin osa tartunnan saaneista ei tartuta ketään. Myös ihmisten käyttäytyminen muuttuu joko omaehtoisesti tai suosituksiin perustuen. Jos malli olettaa tartuntojen kasvun jatkuvan samaa tahtia, päästään aivan liian korkeisiin lukemiin, jotka eivät ole käytännössä mahdollisia. Todellisuudessa viruksen leviämiseen vaikuttaa aina mm. alttiiden määrä populaatiossa ja sijainti toisistaan, alttiiden luonnollinen tai muista sairasteluista saatu vastustuskyky sairastelua vastaan jne. Tällaiset teoreettiset mallinnukset voivat herättää turhaa huolta ihmisten keskuudessa, koska ne vaikuttavat näennäisesti päteviltä. Mallinnuksissa osuvampi kuvaaja olisi sigmoidi, jossa kasvu taittuu aina syystä tai toisesta.

Kuva 4: Sigmoidi

Tähän mennessä epidemiaa yksikään mallinnus ei ole osunut täysin oikeaan. Mallinnuksia kuitenkin tarvitaan päätöksenteon tueksi.
THL:n ensimmäisessä skenaarioissa (18.3.2020) koronavirukseen arvioitiin menehtyvän ensimmäisessä aallossa 580–3240 ihmistä. Moni kritisoi tätä kansainvälisten mallinnusten perusteella alakanttiin arvioiduksi. Ensimmäinen ennuste tehtiin tilanteessa ennen muita tiukempia rajoitustoimia. Tämä THL:n arvio on Suomen tilanteesta tehdyistä mallinnuksista kuitenkin ylivoimaisesti kaikkein onnistunein. Tämä on samaa mittakaavaa kuin vuosittaisten influenssakuolemien määrä (500–2000) — influenssalla ja koronalla riskiryhmät ovat suurinpiirtein samat. On arvioitu, että vuoden 2019 influenssakausi oli Pohjoismaissa tavallista heikompi, jolloin hengitystieinfektioille alttiita ihmisiä oli jossain määrin enemmän. Lisäksi uusi koronavirus on muita hengitystieinfektioita ärhäkämpi ikäihmisille, joten arviot siitä, että influenssakuolemat ylittyvät, olivat perustellut. Kuolemat jäivät kuitenkin näitä arvioita alemmaksi rajoitustoimien ja ihmisten varovaisuuden vuoksi. Myös monet muiden infektiotautien kuten influenssan, noroviruksen, rinoviruksen, pneumokokin ja A-ryhmän streptokokkitartuntojen määrät ovat tartuntatautirekisterin perusteella tipahtaneet.
THL:n mallinnuksista viime keväänä vastanneen tilastotieteen professori Kari Aurasen mukaan kyseisessä mallinnuksissa huomioitiin suomalaisten tartuntatautien kontaktistruktuuri, josta löytyy tutkimustietoa vuodelta 2005 sekä tehtiin oma analyysi Wuhanin epidemiasta. Käytännössä Suomen mallissa on sama tarttumismalli (riski kuolemaan) kuin paljon kohua herättäneessä Imperial Collegen brittimallinnuksessa, mutta ero on epidemiologinen, eli pääasiassa siinä, että ikääntyneiden kuolleisuus on arvioitu alhaisemmaksi. Näille oletuksille on hyvät perusteet, kun otetaan huomioon maantieteelliset ja kulttuuriset erityispiirteet sekä muun muassa parempi kansanterveys. Erityisesti ikärakenne on tärkeää huomioida, sillä kaikenikäiset eivät kohtaa toisia ihmisiä samalla intensiteetillä Suomessa kuin vaikkapa Etelä-Euroopassa.
Mallinnuksia arvioitaessa on myös otettava huomioon se toimeksianto, joka taustalla on ollut. THL:n julkaisema mallinnus oli laadittu tehohoitopaikkojen määrän arvioimiseksi. Se oli ennuste tai skenaario siitä, miten epidemia voisi eri tilanteissa käyttäytyä. Malleilla on tarkoitus luoda suurta kuvaa, sillä epidemioiden käyttäytymistä on mahdotonta tarkkaan ennustaa. Tilanne myös elää koko ajan, joten malleja tulee koko ajan päivittää tiedon lisääntymisen tai vaikkapa täyteenpantujen toimenpiteiden myötä.
THL:llä on monipuolista asiantuntijuutta infektiotautien käyttäytymisestä, aiemmista epidemioista, tieteestä niiden takana sekä vaikkapa Suomen kulttuurisista erityispiirteistä. THL:n näkökulma on siis pääasiassa epidemiologinen. THL:ää painaa vastuu suomalaisten terveydestä eikä sitä tule liian kevyin perustein kyseenalaistaa ellei taustalla ole vahvaa ammattiosaamista. Maallikon tulee voida luottaa siihen, että THL:ää lähellä olevat alan asiantuntijat käyvät tarvittaessa keskustelua heidän kanssaan.
Lisäksi on hyvä tiedostaa, että epidemioihin liittyvät epävarmuudet ja tiedon lisääntymisen mukanaan tuoma lausuntojen tai mallien korjaaminen ovat normaali käytäntö tällä tieteenalalla. HUS:in infektiotautien ylilääkäri Asko Järvinen totesi: “Infektioepidemiat ovat kuin jääkiekko-ottelu; et voi ensimmäisessä erässä tietää miten kolmannessa erässä käy”. Tämä tarkoittaa toisaalta sitä, että epidemioiden leviämistä on vaikea ennustaa ja toisaalta myös sitä, että ihmisen mahdollisuudet pitkällä aikavälillä hallita tilannetta ovat rajalliset. Infektiotautiepidemioiden luonteen ymmärtäminen tarkoittaa sitä, että hyväksyy nämä epävarmuudet eikä tulkitse lausuntojen muuttumista virheeksi tai epäonnistumiseksi vaan kunkin ajan parhaaksi sen hetkiseksi tilannekuvaksi.
Esimerkiksi ensimmäisten koronauutisten tullessa Kiinasta alkuvuodesta 2020, monille infektiotautien asiantuntijoille se vaikutti ensimmäisten aineistojen perusteella olevan samankaltaisen SARS-CoV-1-viruksen lievempi versio. Siksi moni arveli Kiinan saavan taudin pysymään aisoissa samoilla hygienia- ja eristystoimenpiteillä, joilla SARSia aiemmin hillittiin siihen asti, kunnes virus hiipui. Todennäköisesti näin ei käynyt oireettomien viruksen kantajien suuren osuuden vuoksi. Kuitenkin syytökset siitä, että asiantuntijoiden olisi pitänyt jo hyvin alkuvaiheessa pystyä ennustamaan epidemian laajeneminen pandemiaksi, eivät ole perusteluja infektiotautien luonteen tuntien.
Vaikka virusinfektioiden käyttäytymiseen liittyy aina epävarmuuksia, toisaalta siinä vaiheessa kun tieto epidemiasta lisääntyy, on asiantuntijoilla koko ajan enemmän vertailukohtaa aiempiin epidemioihin ja muuhun tietoon, jota infektiotautiopin alalle on sen historian aikana kertynyt. Tällöin pystytään arvioimaan, mitkä ovat todennäköisimmät epidemian käyttäytymismallit. Tätä tietoa on erikoisesti heillä, jotka ovat erikoistuneet infektiotautioppiin.
Kun HUS:in infektiotautien ylilääkäri Asko Järvinen keväällä 2020 esitti, että taudin pitäisi antaa levitä laajemmin lasten, nuorten ja terveiden aikuisten keskuudessa, joissa se aiheuttaa pääasiassa vain lievää tai oireetonta tautia, jotta seuraavassa aallossa säästyttäisiin sairaanhoidon kuormittumiselta, hän sai runsaasti kritiikkiä osakseen. Tämän näkemyksen taustalla olivat kuitenkin ne infektiotautiopin perusperiaatteet, jotka ovat alan asiantuntijoilla tiedossa:

Herkästi leviävää hengitystieinfektiota ei voida ihmisen toimesta pysäyttää, eli tauti iskee myöhemmin uudestaan, kun rajoituksia aletaan purkamaan, sillä taudille altista väestöä on edelleen runsaasti. On selvää, ettei yhteiskuntaa voi pitkiä aikoja pitää suljettuna, sillä jokainen viikko aiheuttaa muita haitallisia yhteiskunnallisia seurauksia.
Mitä tiukemmin ensimmäistä aaltoa yritetään tukahduttaa, sitä pahempi toinen aalto on.
Koskaan historiassa rokotteen avulla ei ole yhtään pandemiaa ratkaistu, joten siihen luottamisella ei ole tieteellisiä perusteita. Esimerkiksi influenssa tappaa edelleen merkittävässä määrin, vaikka siihen on rokote. Yleensä pandemiat ovat myöskin hiipuneet muutaman aallon jälkeen.

Yksittäisten asiantuntijoiden lausuntojen kohdalla kannattaa toki aina muistaa tarkistaa mikä on henkilön tausta ja osaaminen infektiotautien tai infektioepidemiologian saralla. Myös inhimillisen virheen riski vaikkapa mallinnuksissa tai niiden tulkinnassa on aina olemassa.

Suurin virhe niin kotimaisissa kuin kansainvälisissäkin mallinnuksissa oli niiden oletus siitä, kuinka moni sairastuu. Lontoon Imperial Collegen mallinnus oletti, että jopa 80% väestöstä saattaa sairastua ja yleisesti puhuttiin jopa 20–60%:n kattavuudesta. Kuitenkin infektiotautien historiasta tiedetään, että pahimmatkin epidemiat ovat tavoittaneet vain maksimissaan 35% väestöstä (yhden pandemian aikana). Yksittäisillä alueilla luvut voivat toki nousta tätä korkeammiksi, mutta koko väestön tasolla näin ei ole ennen tapahtunut. Nyt vuoden jälkeen vasta-ainetestien perusteella tiedetäänkin, että viruksen kattavuus ei ole saavuttanut edes 10% väestöstä kuin alueellisesti. Useilla alueilla ollaan 2%:n lukemissa.

13. Vastustuskykyä muille koronaviruksille altistumisesta

Tätä uutta koronavirusta ei ole aiemmin tavattu ihmisillä, joten oletus alussa oli, että väestöllä ei ole siihen vastustuskykyä. Se, että virukselle ei ole vastustuskykyä, ei kuitenkaan kerro mitään sen vaarallisuudesta tai tappavuudesta. Se tarkoittaa vain, että suurempi osa ihmisistä on alttiimpia sille verrattuna sellaiseen hengitystieinfektioon, joka on jo pidempään kiertänyt väestön keskuudessa.

Toukokuussa Science-lehdessä tutkijat kuitenkin arvioivat, että aiemmille koronaviruksille altistuminen on tuottanut vastustuskykyä myös tälle uudelle koronavirukselle. Etenkin lasten tiedetään sairastavan koronavirusten aiheuttamia joka talvisia lieviä hengitystieinfektioita.

Altistuminen aiemmille vuosittaisille tavallista flunssaa aiheuttaville koronaviruksille on siis tarkoittanut sitä, että infektion sairastaminen on tuottanut immuunivasteen. Infektion alussa syntyvien immuunivasteiden jälkeen jää hiljainen mutta tarvittaessa voimakaskin immunologinen muisti, joka estää infektiotaudin tarttumisen uudestaan. Tätä mitataan erilaisten T-solupitoisuuksien avulla. SARS-CoV-2:n vastaista T-soluimmuniteettia onkin löytynyt jo 40–60 prosentista vuosina 2015–2018 kerätyistä verinäytteistä.

14. Immuniteetti ja rokote

Herkästi leviävän hengitystieinfektion kohdalla infektiotautiopin mukainen perusoletus on, että tietty osa väestöstä tulee sairastamaan taudin joka tapauksessa riippumatta estotoimenpiteistä. On monia syitä, miksi toiset ihmiset ovat alttiimpia sairastumaan kuin toiset. Kyseessä saattaa olla esimerkiksi luontainen tai aiemmin sairastetun (korona)infektion tuoma vastustuskyky. Tämä tarkoittaa siis sitä, että monilla tartunnan saaneilla on nyt soluvälitteistä immuniteettia koronavirusta vastaan, vaikka heillä ei olisi vasta-aineita koronavirusta vastaan.

Immuniteetti juontaa juurensa latinan sanasta “immunitas”, joka tarkoittaa koskemattomuutta. Immuniteettia ovat käytännössä kaikki kehon puolustus- ja suojajärjestelmät infektioita vastaan. Elämän kannalta oleellista on torjua ympäristöstä tunkeutuvia uhkia: bakteereita, viruksia, alkueläimiä ja matoja. Jos immuniteetti pettää eikä tila ole lyhytaikainen tai hoidettavissa, ihminen voi menehtyä infektiotautiin.

Immuniteetin peruselementtejä on, että se oppii tunnistamaan vieraat rakenteet omista, jottei omia kudoksia vastaan reagoitaisi. Elimistölle vieraista tunkeutujista jää immuunijärjestelmään yleensä muistijälki, joka auttaa tulevaisuudessa saman tunkeutujan torjunnassa. Tähän myös rokotteiden toiminta perustuu.

Infektiosuojan syntyminen tapahtuu aina tulehdusreaktion kautta. Välittäjäaineiden ja tulehdussolujen monimutkainen verkosto aktivoituu ja aiheutuneet oireet ja vauriot ovat enemmän puolustuksellisen tulehdusreaktion kuin itse mikrobin suoraan aiheuttamia.

Elämän aikana luontaisesti tai rokotteiden kautta kohdatut vieraat mikrobit ja rakenteet muokkaavat immuniteettia ja rakentavat suojaa. Luontainen immuniteetti on aina nopea ja käynnistyy saman tien. Se reagoi eri tavoin erityyppisiä vihollisia vastaan, mutta toimintatapa on aina sama. Oppiva immuniteetti puolestaan suuntautuu vain jo viholliseksi tunnistettua rakennetta vastaan. Sen käynnistyminen kestää päiviä siitä, kun uhka päätyy kehoon.

Ihmisen luontainen immunologinen puolustusjärjestelmä heikkenee iän myötä, joten siksi lapsilla, nuorilla ja vielä työikäisillä tauti on ollut pääsääntöisesti lievä ja useat heistä kantavatkin virusta oireettomana. Arviot oireettomien osuudesta kaikista tapauksista vaihtelevat 17–90%:n välillä. Oireellisista tapauksista jopa 80–90% arvioidaan olevan lieviä. Oppiva immuniteetti alkaa heiketä 70 ikävuoden jälkeen, jolloin riski sairastua vakavaan tautimuotoon kasvaa jo merkittävästi. Myös pitkäaikaissairaudet, tupakointi ja ylipaino voivat heikentää ihmisen immuniteettia.

Koronavirustartunnan on todettu tuottavan immuniteetin vähintään 9 kuukaudeksi. Todennäköisesti kuitenkin suoja on vähintään 1–2 vuotta, sillä T-soluvasteen ja muistisolujen tiedetään säilyvän paljon pidempään kuin useimmiten mitattavat IgM, IgG ja IgA -vasta-aineet. Myös rokotteet todennäköisesti tuottavat pidemmän suojan kuin mitä vasta-ainetestien perusteella tällä hetkellä arvioidaan. Esimerkiksi SARS- ja MERS-virusten tiedetään tuottavan 1–3 vuoden suojan tartuntaa vastaan.

Usein arvioidaan, että laumasuoja saavutetaan, kun 60–70% väestöstä on sairastanut taudin. Brasilialaisessa 2.2 miljoonan asukkaan Manauksen kaupungissa ei tehty juuri mitään toimia epidemian estämiseksi, edes välimatkan pitämistä muihin ihmisiin ei noudatettu, ja hiljattain saatujen vasta-ainetestitulosten perusteella jopa 40–60% kaupungin väestöstä olisi sairastanut taudin. Tutkijat tämän jälkeen esittivätkin, että kaupunki olisi saavuttanut laumasuojan ja tilanne kaupungissa normalisoituikin yli puolen vuoden ajaksi. Ilo oli kuitenkin vielä liian ennenaikaista. Uusi voimakas tautiaalto iski tähän alkuperäiskansojen asuttamaan kaupunkiin jälleen tammikuussa. Syyksi uudelle aallolle epäillään virusmuunnosta tai esimerkiksi sitä, että vasta-aineita ei vain ollut vielä tarpeeksi suurella osalla väestöä.

Rokotteelle asetettiin julkisessa keskustelussa suuria odotuksia, ja kansainvälinen kilpajuoksu rokotteen aikaansaamiseksi alkoi jo yli vuosi sitten. Toimivan, tehokkaan ja turvallisen rokotteen kehittämiseen menee normaalisti vuosia; valmistusprosessi kaikkine testausvaiheineen kestää yleensä 5–10 vuotta.

Rokotteen valmistusprosessi alkaa siitä, että ensin selvitetään viruksen rakenne ja erityisesti ne rakenneosat, joita tarvitaan suojan muodostumiseen. Rokotteen teho ja turvallisuus testataan yleensä kolmessa eri vaiheessa, jotka saattavat kestää kuukausia tai vuosia. Kiiretilanteessa voidaan ohittaa vaihe, jossa rokotteen tehoa testataan laajoissa ihmisjoukoissa, jolloin rokotteen immunogeenisuutta eli kykyä tuottaa vasta-aineita käytetään rokotteen suojatehoa ennustamaan. Vaihtoehtoisesti voidaan myös tehdä altistuskokeita sillä viruksella, jota vastaan suojan halutaan muodostuvan.

Jotta rokotetta voidaan antaa laajoille ihmismäärille, sillä pitää olla myös lääkeviranomaisten myöntämä myyntilupa. Ennen kuin rokote saadaan turvallisesti käyttöön, se on yleensä käynyt läpi vuosien tutkimus- ja kehitystyön.

Tässä tapauksessa apuja saatiin kuitenkin aiempaa SARS-CoV-1:stä vastaan aloitetun rokotteen kehittämisprosessin tuloksista, vaikka siitä ei koskaan oltu valmista saatukaan ennen kuin virus hiipui. Kun Kiina julkaisi SARS-CoV-2–viruksen geneettisen koodin tammikuussa, Moderna kertoo rokotteensa olleen valmis jo kahden päivän kuluttua tästä, jolloin kokeet rokotteen tehosta ja turvallisuudesta alkoivat. Rokotteen rahoittamiseen osallistuttiin myös niin julkisin varoin kuin yksityishenkilöidenkin toimesta. Kilpajuoksu rokotteen valmistamiseksi tuotti siis tulosta, ja ensimmäiset rokotteet saatiin hyväksyttyä käyttöön ihmisille ennätysajassa alle vuodessa prosessin aloittamisesta. Millekään toiselle koronavirukselle ei tähän mennessä oltu saatu edes toimivaa rokotetta käyttöön, joten saavutus on merkittävä ja yllätti monet rokoteasiantuntijat. Yksi uusista rokotetyypeistä on vieläpä ensimmäinen toimiva mRNA-rokote. mRNA-rokotetta oli tätä ennen toki tutkittu ja kehitetty monia viruksia vastaan, mutta yhtään ei oltu vielä saatu vietyä hyväksymisasteelle. RNA-rokote on kuitenkin käytännössä nopea rakentaa, sillä siinä käytetään vain taudinaiheuttajan geneettistä koodia eikä aikaa kulu esimerkiksi viruksen kasvattamiseen, rakenneosien puhdistamiseen tai sen heikentämiseen.

Kun tahtoa on, voidaan lääketieteellisiä kehitysaskelia ottaa nopeastikin. Tämän toivoisi toteutuvan myös vaikkapa kehittyviä maita vaivaavien usein helpostikin parannettavissa olevien sairausten kanssa.

Rokotteiden tehoon, vaikutusaikaan sekä pitkän aikavälin sivuvaikutuksiin liittyy kuitenkin epävarmuuksia, sillä lähetti-RNA-rokotteet ovat kokonaan uudentyyppisiä rokotteita. Suomessa tällä hetkellä käytössä olevien rokotteiden tehoksi on valmistajasta riippuen arvioitu 76–95%. Todellinen teho on todennäköisesti jonkin verran näitä arvioita pienempi. Tähän mennessä käytössä olevat rokotteet ovat kuitenkin ehkäisseet pääasiassa vain vakavaan tautimuotoon sairastumista. Ne eivät siis välttämättä estä viruksen tarttumista ihmisestä toiseen, jolloin rokotettu henkilö on saattanut levittää virusta eteenpäin. Niiden tehosta riskiryhmissä on myös vaihtelevia arvioita, ja sivuvaikutukset ovat olleet perinteisiä rokotteita suurempia. Vielä vertaisarvioimattoman tutkimuksen mukaan kuitenkin ainakin Pfizer-BioNTechin rokote ehkäisisi myös viruksen tarttumista. Epävarmaa vielä myös on, kuinka kauan rokotteen vaikutusaika kestää, eli kuinka nopeasti uusi rokote tarvittaisiin. Uusia rokotteita, myös perinteisemmillä periaatteilla toimivia, on kuitenkin koko ajan tulossa markkinoille ja ainakin erään nenäsumuterokotteen tehosta on saatu lupaavia tuloksia.

Koronavirukset eivät muunnu yhtä merkittävästi kuin influenssavirus, joten näyttää siltä, että nykyiset koronavirusrokotteet antavat suojaa jossain määrin myös virusmuunnoksia vastaan. Rokotteiden suojateho voi olla joitakin muunnoksia vastaan heikompi ja heikentyä ajan kuluessa uusien muunnosten myötä.

Pitää myös muistaa, että rokotuksilla on hankala saavuttaa laumasuojaa eikä voi odottaa, että sen avulla virus voitaisiin kokonaan tukahduttaa. Tätä ei ole onnistuttu tekemään minkään muun kuin isorokkoviruksen kohdalla aiemmin. Infektiotautiopin professori Heikki Peltola arveleekin, että rokote tulee jossain määrin helpottamaan epidemian tilannetta, mutta ei yksin sitä ratkaise. Hänen mukaansa “sinnitellään rokotteeseen asti” -ajattelu on väärällä pohjalla, sillä jokainen viikko rajoitustoimia aiheuttaa vakavaa yhteiskunnallista vahinkoa. Yhtään aiempaa pandemiaa ihmiskunnan historiassa ole rokotteella ratkaistu, ja yleensä pandemian aiheuttanut virus on hiipunut muutaman aallon jälkeen osaksi viruskiertoa. Esimerkiksi pelkästään rokotteiden tuottaminen ja rokotusten järjestäminen tarpeeksi suurelle määrälle ihmisiä ei kovin nopeasti tapahdu eikä vielä tiedetä, miten kauan rokotteen suoja kestää ja kuinka se tehoaa muuntuvaan virukseen. Esimerkiksi influenssavirusta vastaan on rokotettu Yhdysvalloissa 1930-luvulta alkaen ja Suomessa 1980-luvulta alkaen, ja silti influenssakuolleisuutta esiintyy runsaasti vuodesta toiseen. Samoilla linjoilla Peltolan kanssa on mm. rokote-epidemiologi Stefan Flasche London School of Hygiene & Tropical Medicinestä. Hänen mukaansa tärkeintä olisi opetella elämään viruksen kanssa, ja esimerkiksi jo riskiryhmät rokottamalla voidaan välttää vakavaa taudinmuotoa ja kuolemia.

Rokotesolidaarisuus on myösi tärkeä mutta usein rokotekeskustelussa syrjään jäävä seikka. Nyt rikkaat länsimaat ovat varanneet rokotteet omaan käyttöönsä, vaikka oleellisempaa olisi rokottaa riskiryhmiä myös köyhissä maissa. Alla olevassa kuvassa nähdään rokotusten maailmanlaajuinen tilanne, ja se kertoo selvästi, että rikkaat maat ovat kaikkein pisimmällä omien kansalaistensa rokottamisessa. Meidän pitäisi vakavasti avata keskustelu siitä, pitäisikö riskiryhmät priorisoida maailmanlaajuisesti. Tämä voisi olla järkevää myös siksi, koska nämä nykyiset rokotteet suojaavat pääasiassa vain vakavalta taudilta, jolloin länsimaista perustervettä ihmistä tärkeämpää olisi suojata erityisesti heitä, jotka ovat suurimmassa vaarassa sairastua vakavaan taudinmuotoon kansalaisuudesta tai maan varallisuustasosta huolimatta.

Kuva 5: Annetut koronarokotteet maailmassa

Lääketieteen asiantuntijat ottavat usein esille etenkin uusien, runsaasti sivuoireita aiheuttavien rokotteiden kohdalla rokoteriskin ja tautiriskin käsitteet. Näillä viitataan siihen, että aina ei ole itsestään selvää, että kaikkia kannattaa rokottaa. Kun ensin rokotetaan ne, joille rokotteella on pienempi riski kuin taudin sairastamisella eli tautiriski on suurempi kuin rokoteriski, tämän jälkeen on jo kertynyt valtavasti tietoa rokotteen hyödyistä ja haitoista, jolloin voidaan päättää jatketaanko rokottamista myös muissa ryhmissä, joissa tautiriski on pienempi.

Rokotteen lisäksi tulisi panostaa myös taudin hoidon kehittämiseen, sillä ihmiset tulevat sairastumaan myös rokotteen jälkeenkin.

15. Mitä tiedetään riskiryhmistä?

Koronan riskiryhmää ovat etenkin vanhukset ja muita sairauksia sairastavat, aivan kuten kausi-influenssassa. Esimerkiksi Italiassa 99%:lla menehtyneistä oli vähintään yksi toinen sairaus; puolella heistä oli jopa vähintään kolme sairautta. Vakavasti sairastuneista 80–89-vuotiaista noin 15% on menehtynyt tautiin WHO:n tilastojen mukaan. Nykytietojen valossa alle 70-vuotiaan suomalaisen riski kuolla koronavirukseen on häviävän pieni. Suomessa työikäisten kuolemantapaukset ovat olleet hyvin harvinaisia ja lasten ja nuorten kuolemia ei ole Suomessa todettu lainkaan. Yleensä sellaiset virukset, jotka eivät aiheuta kantajansa kuolemaa, leviävät nopeammin kun taas tappavat virustartunnat leviävät hitaammin, koska ne myös tappavat kantajansa, jolloin tämä ei kykene tartuttamaan muita. Uutisotsikot kuolemista ja vaikeista tautitapauksista levittävät huolta, ja usein unohtuu se, että viruksen kantajista merkittävän määrän tiedetään olevan oireettomia tai vähäoireisia. Tämä siis tarkoittaa käytännössä sitä, että suurimmalle osalle meistä tauti ei ole kovin vakava ja yleensä vasta puutteet immunologisessa puolustusjärjestelmässä tekevät taudista yksilölle vaarallisen. Esimerkiksi eräs 113-vuotias lievin oirein taudin sairastanut espanjalaisnainen piti koronan sairastamista hyvin tylsänä kokemuksena vanhainkodin tiedotteen mukaan.

Kuolleista, joista tällä hetkellä on saatavilla tarkempia terveystietoja, valtaosalla (yli 90 %) oli yksi tai useita pitkäaikaissairauksia. Tiedetään, että kuoleman riski kasvaa merkittävästi jokaisen lisäsairauden kohdalla. Yleisimpiä näistä ovat olleet sydänsairaudet, syöpä, keuhkoahtaumatauti, munuaisten krooninen vajaatoiminta ja 2-tyypin diabetes. Kuolleiden mediaani-ikä on Suomessa 83 vuotta. Tämä tarkoittaa siis sitä, että puolet menehtyneistä on ollut yli 83-vuotiaita. Tämä on enemmän kuin ikäluokan eliniän odote.

Riskiryhmää ovat etenkin hoivakotien asukkaat. Noin puolet kaikista koronakuolemista on tapahtunut hoivakodeissa, joissa normaalistikin eletään keskimäärin elämän 2–3 viimeistä vuotta. Esimerkiksi Helsingin hoivakodeissa on noin 4 400 asukasta ja normaalioloissakin 150 asukasta menehtyy kuukausittain. Hoivakotien asukkaiden turvaamiseen korona virukselta tuleekin panostaa erityisen paljon. Toimenpiteissä tulee kuitenkin muistaa inhimillisyys, sillä ihmisen tulee itse pystyä päättämään näkeekö läheisiään.

Yhdysvaltain armeijan piiristä saadut tulokset antavat hyvää kuvaa siitä, miten selkeästi COVID-19 on lähinnä ikäihmisille kohtalokas sairaus. Esimerkiksi oletetusti huippukuntoisessa ilmavoimissa koronatartuntoja oli ollut 8 741, mutta kuolemantapauksia ei lainkaan ja koko armeijassa on ollut 74 992 positiivisen testituloksen antanutta, joista vain 11 on menehtynyt. Taudin tappavuus on siis tässä otoksessa 0,014 %. Tässä ei ole mukana oireettomia tartuntoja, joten luku on todellisuudessa tätäkin alhaisempi. Sen sijaan veteraaneista, joita armeija myös seuraa, 100 817 on antanut positiivisen näytteen ja heistä on menehtynyt jopa 4 688. Tällöin kuolleisuusprosentti onkin jo 4,7 %.

Vaikka vanhukset ovat riskiryhmää, tulee muistaa, että vanhukset harvemmin ovat tartuttajia. Tartuttajia ovat pääasiassa aktiivinen väestö.

Useat tutkimukset indikoivat, että koronan vaikeampaan muotoon sairastuneilla on yleensä alhainen elimistön D-vitamiinitaso, jolloin elimistön vastustuskyky on heikko. Tämä saattaa ilmetä etenkin esimerkiksi pohjoisilla leveysasteilla asuvilla tummaihoisilla, joiden iho tuottaa vaaleaa ihoa heikommin D-vitamiinia auringosta. D-vitamiinilisää suositellaan kaikille Suomessa asuville ihonväristä riippumatta, ja etenkin talviaikaan oma D-vitamiinitaso kannattaa mittauttaa oikean yksilöllisen vitamiiniannostuksen räätälöimiseksi. Hiljattain yli 200 lääkäriä ja muuta tieteentekijää esitti vaatimuksen D-vitamiinin käytön lisäämiseksi COVID-19-taudin ehkäisemiseksi, ja myös Uudenmaan sairaanhoitopiiri antoi asiasta suosituksen. D-vitamiinin rooli on kuitenkin pääasiassa ennaltaehkäisevä eli hoitovaiheessa siitä ei enää oletettavasti ole hyötyä.

https://patch.com/california/encinitas/first-data-published-covid-19-severity-vitamin-d-levels

Kuva 6: D-vitamiinitason vaikutus COVID-19:n vaikeusasteeseen

Vakavavaan taudinmuotoon sairastuneiden ja menehtyneiden joukossa on maailmanlaajuisesti ollut huolestuttavan paljon tummaihoisia, latinoita ja alkuperäiskansojen edustajia. Suomessakin suurissa kaupungeissa, kuten Helsingissä ja Vantaalla on raportoitu, että jopa noin 40–50% tartuntatapauksista on ollut vieraskielisten keskuudessa.

Ihonvärin ja pitkäaikaissairausten lisäksi lihavuuden on todettu olevan vakavan taudinmuodon riskiä lisäävä tekijä. Esimerkiksi Suomessa keväällä ja kesällä 2020 tehohoidetuista potilaista 88 % oli ylipainoisia (painoindeksi > 25 kg/m2) ja 50 % lihavia (yli 30 kg/m2). Yhteensä teho-osastoilla hoidettiin 227:ää COVID-19-potilasta, joista selvä enemmistö 68 % oli miehiä. Suomessa COVID-19-potilaiden tehohoitokuolleisuus oli vähäistä (noin 15 %).

Osa koronakuolemista johtuu bakteerin aiheuttamasta jälkitaudista ja mikäli potilaan elimistössä on antibiooteille resistenttejä bakteerikantoja, jälkitauti on hengenvaarallinen eikä sitä pystytä lääkitsemään antibiooteilla. Tämän vuoksi maissa, kuten Yhdysvalloissa ja Italiassa, joissa tuotantoeläimille syötetään vielä runsaasti antibiootteja, riski kuolla koronavirukseen on suurempi.

Lisäksi tuoreen tutkimuksen mukaan psykiatrisista sairauksista kärsivät näyttävät sairastuvan COVID-19-tautiin useammin. Heillä oli noin 1,5-kertainen riski saada koronavirusinfektio verrattuna väestöön, jolla ei ollut psykiatrista diagnoosia. Myös tupakoinnin on arvioitu altistavan vakavammalle tautimuodolle.

16. Mitä kuolemia estetään ja millaisin toimin?

Suomessa kuolee vuosittain yli 50 000 ihmistä. Heistä 20 000 ihmistä kuolee sydän- ja verisuonitauteihin, 500–2000 kausi-influenssaan ja vaikkapa pienhiukkaspäästöihin 2000 henkilöä. Yleisimmät kuolinsyyt Suomessa ovat sydänkohtaukset ja muut verenkiertoelimiin liittyvät sairaudet, kasvaimet sekä muistisairaudet, kuten Alzheimerin tauti. Auto-onnettomuuksissa kuolee vähän yli 200 ihmistä.

Osa näistä kuolemista olisi estettävissä tai vähennettävissä erilaisilla esto- tai rajoitustoimilla. Kuitenkaan kuolemia ei koskaan pyritä estämään kokonaan vaan ihmiset voivat päättää itse omista elintavoistaan. Myöskään nopeusrajoituksia ei lasketa niin alhaiseksi, että kuolemat estyisivät, sillä se vaikeuttaisi yhteiskunnallista elämää. On siis päätetty hyväksyä tietty määrä kuolemia.

Koska jokainen kuolee jossain vaiheessa, terveystaloustieteessä asiaa tarkastellaan menetettyjen elinvuosien näkökulmasta. Niille myöskin määritellään rahallinen arvo — yleisesti ajatellaan, että jokainen lisävuosi saa maksaa 30 000–50 000 euroa, ja kipurajana pidetään 100 000 euroa, jonka jälkeen esimerkiksi rokotteita ei otettaisi käyttöön tai kalliita hoitoja ei enää tehtäisi. Kategorista rajaa ei kuitenkaan ole, sillä tapauskohtaista harkintaa voidaan käyttää. Mikäli maallikolta kysytään, vaatimus varmastikin olisi, että kaikki on pelastettava hinnalla millä hyvänsä. Tämä on ymmärrettävää, sillä empaattinen ihminen mieltää tilanteen itsensä tai oman läheisensä kohdalle. Lääkärit kohtaavat kuitenkin kuolemaa jatkuvasti, joten ratkaisu, että kaikkea elämää yritetään jatkaa hinnalla millä hyvänsä ei ole mahdollinen. Suuntaa antava rahallinen arvo jokaiselle lisäelinvuodelle on keino hallita tätä muuten mahdotonta tehtävää lääketieteen arjessa. Esimerkiksi ensimmäisessä aallossa THL:n maaliskuun 2020 arvion mukaan ilman toimenpiteitä koronaan olisi kuollut n. 500–3 000 ihmistä. Myös Valtioneuvoston huhtikuun lopussa julkaisema ennuste oli samaa luokkaa; sen mukaan kuolemien lukumäärä vaihtelisi n. 1 000–3 000 ihmisen välillä. Tällöin aiheutuneita kustannuksia terveystaloustieteissä verrattaisiin toimenpiteillä säästettyjen elinvuosien määrään. Terveystaloustieteissä ei toisia kuolinsyitä arvoteta toisia merkityksellisemmiksi, vaan ainoastaan menetetyillä elinvuosilla on merkitystä.

Erilaisten estotoimenpiteiden yhteiskunnalliset vaikutukset voivat olla moninaisia ja myös monella tasolla kärsimystä, köyhyyttä, kustannuksia ja kuolemaa aiheuttavia. Tällöin voidaan olla tilanteessa, että toimenpiteillä estetään yhtä kuoleman aiheuttajaa, mutta aiheutetaan enemmän kuolemaa ja muuta vahinkoa muualla yhteiskunnassa.

Siksi olisikin tärkeää, että epidemioita torjuttaessa päätöksentekotilanteessa poliitikkoja avustaisivat sellaiset asiantuntijat, joilla on laaja-alaista osaamista niin intektiotautien hoitamisesta kuin niiden käyttäytymisestä ja erityispiirteistä, parhaista ehkäisykeinoista, rokotteista sekä toimenpiteiden yhteiskunnallisista vaikutuksista. Ennen kaikkea on tärkeää, että he perustaisivat näkemyksensä parhaaseen saatavilla olevaan tutkittuun tietoon ja kävisivät ensin keskenään keskustelua tieteenalan sisäisistä näkemyksistä, jossa parhaat argumentit ja lähteet voittavat. Tällainen tieteellinen neuvonantajaryhmä voisi tässä tapauksessa koostua esimerkiksi relevanttien tieteenalojen tiedekuntaneuvoston keskuudestaan valitsemista ansioituneista asiantuntijoista sekä sairaanhoitopiirien valtuuttamista vastuuhenkilöistä. On tärkeää, että kun tehdään päätöksiä, joilla on valtavasti kerrannaisvaikutuksia yhteiskunnassa, niitä ei tehdä ilman laajaa, relevanttia asiantuntijapohjaa.

Yksi mahdollinen skenaario on, että päätöksentekoon epidemioiden rajoittamistoimista tarvittaisiin aina jonkun asiantuntijatahon, kuten THL:n ja/tai tämän tieteellisen asiantuntijatyöryhmän hyväksyntä, jolloin vältyttäisiin todennäköisemmin tilanteelta, jossa poliitikot joutuvat kansalaisten painostamaksi tai oma pelko saa vallan, kun osaamista infektiotaudeista ei (luonnollisesti) ole. Todellisuutta on myöskin se, että poliitikot joutuvat aina miettimään kansansuosiota. Etenkin vakavien rajoittamistoimenpiteiden tekeminen mahdottomaksi pelkästään poliittisella päätöksenteolla estäisi sellaisen tilanteen syntymisen, että meillä on joku päivä hallitus, joka perusteettomasti haluaa rajoittaa kansalaisten vapautta.

Asiantuntijoiden merkityksen osana päätöksentekoa voi nähdä myös siten, että pandemian ehkäisyssä on tavallaan kyse väestönsuojelusta, ja sitä voi verrata jopa sotatilaan — sodan syttyessäkään eivät tavalliset poliitikot sosiaalisesta mediasta puhumattakaan päätä sotastrategiasta. Asiantuntijatkin voivat toki tehdä virhearviointeja, koska epidemioihin liittyy aina tietty ennakoimattomuus, mutta virheen todennäköisyys on pienempi pitkällä tähtäimellä.

17. Ketkä ovat parhaita asiantuntijoita koronan suhteen?

Mediaa seuratessa vaikuttaa siltä, että kuka tahansa voi olla asiantuntija koronan suhteen. Ei ole lainkaan pohdittu sitä, millä pätevyydellä haastateltava puhuu ja tietääkö hän mitään esimerkiksi sairauksista, niiden hoidosta tai osaako hän arvioida epidemian hidastamiseksi tarvittavia toimenpiteitä. Ensisijaisesti kannattaa kysyä, mikä on tämän asiantuntijan kokemus infektiotautien parissa, onko hän tehnyt tieteellistä julkaisutyötä alalta, miten hänen julkaisuihinsa on viitattu ja onko hänellä työkokemusta infektiotauteihin ja niiden ehkäisyyn liittyen. Koska meillä on oma lääketieteellinen tieteenala nimeltä infektiotautioppi, miksi emme kuuntelisi etenkin tähän oppialaan erikoistuneita henkilöitä asiantuntijoina ja täydentäisi heidän osaamistaan muulla tarvittavalla asiantuntijatiedolla? Ei ole itsestään selvää, että yksittäinen infektiotautilääkäri tai muu infektiotautioppiin erikoistunut asiantuntija olisi aina oikeassa, mutta useampaa alan osaajaa kuuntelemalla saataisiin paljon oikeampi tilannekuva kuin kuuntelemalla heitä, joilla ei ole koulutusta tai kokemusta infektiotaudeista. On hyvä syy, miksi infektiotautioppi on oma oppiaineensa — infektiotaudeilla on oma pitkä historiansa sekä paljon erityispiirteitä ja lainalaisuuksia, joita ei voi alan ulkopuolinen automaattisesti tietää. Jos kyseessä olisi syövänhoito, kuuntelisimme varmastikin ensisijaisesti onkologeja. Mikä tekee hengitystieinfektioista erilaisen sairauden, että alan ulkopuolisten näkemyksiin luotetaan jopa merkittävässä määrin?

On aivan eria asia tarkastella asiaa teoreettisella tasolla kuin tehdä töitä infektiotautien parissa. Vuosi sitten sitä, ketä media haastatteli, näytti ohjaavan hyvin pitkälti Helsingin yliopiston laatima lista korona-asiantuntijoista. Tässä listassa ei kuitenkaan ollut yhtään infektiotautien asiantuntijaa tai -lääkäriä ja siinä oli luonnollisestikin vain heidän oppilaitoksensa edustajia. Sittemmin listaa on monipuolistettu.

Parasta kokemusta infektiotautien hoitamisesta niin teoriassa kuin käytännön tasolla on infektiotautien erikoislääkäreillä. Virologeilla puolestaan on näkemystä muun muassa virusten rakenteesta, luokituksista, evoluutiosta sekä niiden aiheuttamista sairauksista. Zoonosvirologit ovat erikoistuneet erityisesti eläimistä ihmisiin siirtyvien virusten erityispiirteisiin. Epidemiologia taas on laaja terveys- ja lääketieteen ala, joka tutkii terveyttä ja terveyteen liittyvien tekijöiden esiintyvyyttä, yhteyksiä ja syitä väestötasolla. Se kattaa niin liikenneonnettomuuksien kuin skitsofrenian epidemiologian, joten oleellista on kuunnella infektioepidemiologeja. Immunologeilla voi olla annettavaa aiheeseen nimenomaan immuunipuolustuksen ja rokotteiden näkökulmasta.

Näiden asiantuntijoiden osaaminen koronaepidemian arvioimisessa riippuu paljon siitä, miten hyvin he ovat perehtyneet nimenomaan infektiotauteihin. Myös tilastotieteilijöitä, matemaatikkoja ja muita teoreettisesta näkökulmasta epidemiaa tarkastelevia asiantuntijoita tarvitaan esimerkiksi mallinnusten laatimisessa.

Yhteiskunnallisten toimenpiteiden määrittämissä hyvin tärkeä roolinsa on myös psykososiaalisen tuen asiantuntijoilla, jotta yhteiskunnallisia vaikutuksia voidaan torjua niillä tasoilla, jotka eivät heti näy. Myös osaamista eri ikä- tai ammattiryhmiä koskevaan päätöksentekoon tarvitaan, jotta rajoitusten vaikutuksia voidaan lieventää parhaalla mahdollisella tavalla. Käyttäytymistieteilijän lisäarvo puolestaan voisi olla siinä, kun kansalaisten käytökseen epidemian edetessä halutaan vaikuttaa.

Ongelmallisen tilanteesta tekee se, että silloin kun tilanteeseen liittyy tiettyä epävarmuutta, kuten tieteessä yleensä, asia on tieteentekijöille sensitiivinen. Tällöin asiantuntijat sanovat, että asiaan liittyy epävarmuuksia, mikä antaa enemmän tilaa spekuloimiselle julkisessa keskustelussa. Lehdistön poimiessa ääritapaukset otsikoihinsa, tehdessä omia johtopäätöksiään ja haastatellessa ihmisiä, joilla ei ole todellista asiantuntijuutta infektiotauteihin, pelko kansan keskuudessa voi paisua kohtuuttoman suureksi ja julkinen paine päättäjiin kasvaa. Myös asiantuntijoiden kohtaamat uhkailut ovat vakava ilmiö, joka voi johtaa siihen, että omia näkemyksiä ei uskalleta tuoda ilmi. Maallikoilla ei välttämättä ole kykyä ymmärtää infektiotautiopin mukaisia lainalaisuuksia, kuten esimerkiksi sitä, että herkästi leviävää hengitystieinfektiota ei voida pitkällä aikavälillä ihmisen toimesta pysäyttää puhumattakaan yhteiskunnallisten vaikutusten kokonaisarvioinnista, jolloin asiantuntijoiden lausunnot saattavat vaikuttaa esimerkiksi vähättelyltä.

Olisi tärkeää, että toimenpidesuosituksia tekevissä työryhmissä tai asiantuntijaelimissä olisi tarpeeksi kattava kokoonpano yllämainittua asiantuntijuutta ja etenkin kokemusta infektiotautien hoitamisesta käytännön arjessa. Esimerkiksi virologi ei yleensä ole lääkäri, jolloin häneltä puuttuu kokemus epidemioiden hoitamisesta, vaikka muuta merkityksellistä tietoa työryhmälle oman osaamisensa kautta tuottaakin.

18. Miksi Ruotsi toimi toisin?

Ruotsissa täytyy kaikkien tiettyjen organisaatioiden mielipiteiden tulla esiin ennen päätöksentekoa, joten siellä Suomen THL:ää vastaavan organisaation kantaa ei ole voitu poliittisella päätöksellä ylittää. Ruotsissa katsottiin, että mikäli yhteiskuntaa yritetään rajoittaa liikaa, aiheutuvat ongelmat pitkittyvät vuosiksi ja herkästi leviävä hengitystieinfektio lyö joka tapauksessa läpi, kuten aiempien pandemioiden kohdalla tiedetään. Siksi leviämistä vain pyrittiin hidastamaan suosituksin sairaalakapasiteetin turvaamiseksi ja niitä kiristettiin epidemian edetessä mutta tehdyt toimenpiteet tähtäsivät siihen, että vaikutukset muuhun yhteiskuntaan jäisivät mahdollisimman vähäisemmäksi ja esimerkiksi talous kestäisi paremmin. Talouselämän kehityksellä on myös merkittäviä seurausvaikutuksia ihmisten terveyteen.

Toimet olivat ennen kaikkea arvovalinta. Tavallisten kansalaisten autonomia ja oikeudet on Ruotsissa arvotettu korkeammalle kuin Suomessa. Kajoaminen esimerkiksi liikkuvuuteen on vaikeampaa Ruotsissa. Ruotsissa kuitenkin suosituksilla on saatu hyvin pitkälle samoja vaikutuksia ihmisten käyttäytymiseen kuin muualla pakkotoimin. Ruotsinkin talous tulee siis kärsimään, sillä pelko vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen sekä tietenkin maailman talouden kehityksellä on vaikutuksensa joka tapauksessa. Mielenterveyden ja muiden terveydellisten vaikutusten seurauksista saadaan tietoa vasta myöhemmistä seurantatutkimuksista, mutta yleisellä tasolla voinee arvioida, että pitämällä yhteiskunnan toimintaa mahdollisimman normaalina vaikutuksia esimerkiksi mielenterveyteen ei ilmene samassa mittakaavassa kuin negatiivisessa tai pelkoa luovassa ilmapiirissä.

Keväällä Ruotsi epäonnistui kuitenkin pahoin hoitokotien suojaamisessa, sillä vierailuja ei rajoitettu tarpeeksi ajoissa eikä henkilökunnan kouluttamista tilanteen vaatimuksiin toteutettu tarpeeksi nopeasti. Esimerkiksi iso osa hoitohenkilökunnasta oli tuntityöläisiä, joiden palkka riippui työtuntien määrästä, jolloin töihin tultiin kipeänäkin eikä suojavarusteita ollut tarpeeksi.

Tilastot kuitenkin kertovat, että keski-ikäisen kantaväestön ja länsimaalaisten keskuudessa Ruotsissa keväällä oli jopa hieman alikuolleisuutta ja ylikuolleisuus keskittyi iäkkäisiin, ulkomaalaistaustaisiin ja heikommassa sosiaalisessa asemassa oleviin väestöryhmiin.

Ruotsissakin nuorten ja keski-ikäisten kuolemia on ollut vähäisesti — alle 60-vuotiaita on helmikuun loppuun mennessä kuollut yhteensä 419 henkilöä. Suurin osa menehtyneistä, jopa 72%, on yli 80- tai yli 90-vuotiaita, jotka olivat useimmiten jo ylittäneet kyseisenä vuonna syntyneiden eliniänodotteen. Vain noin promille menehtyneistä oli alle 30-vuotiaita.

Kuva 7: Koronaviruskuolemat Ruotsissa ikäryhmittäin (statista.se)

Hoitokotien suojaamisen epäonnistumisesta huolimatta kansainvälisesti vertailtuna Ruotsin arvioidaan kuitenkin pärjänneen varsin hyvin moniin tiukkoja rajoitustoimia toteuttaneisiin maihin verrattuna. Kaiken kaikkiaan kovien rajoitustoimien ja koronakuolemien välillä ei vielä ole ollut havaittavissa merkittävää korrelaatiota. Jopa kaksi tutkimusta tähän mennessä indikoi, että oleellisinta on viestintä poikkeustilasta, ei se kuinka kovin pakottein yhteiskuntaa rajoitetaan. Lopullinen näyttö saadaan toki vasta pidemmän aikavälin seurantatiedon perusteella.

19. Suomen koronatilanne ja tehohoidon riittävyys

Suomessa eletään tätä kirjoittaessa odotetusti viime kevättä suurempaa toista aaltoa. Oleellista kuitenkin on, että tehohoitopaikkakapasiteetti on vielä riittänyt hyvin ja kuolemantapaukset ovat pysyneet THL:n ensimmäiseen aaltoon tekemän ennusteen alarajoilla (tilanne 1.3.2021: 742, joka on reilut 1% kaikista kuolemista). Tähän mennessä koronavirusepidemia ei ole lisännyt kokonaiskuolleisuutta Suomessa.

Nyt olisi tärkeää keskittyä siihen, että riskiryhmiä suojellaan, mutta muuten pyritään siihen, että yhteiskunta toimisi mahdollisimman normaalisti, jotta muut kärsimystä ja huono-osaisuutta aiheuttavat seuraukset voitaisiin minimoida. Sairaalassa olevien, tehohoitopaikkojen sekä kuolleiden määrää tulee kuitenkin koko ajan tarkasti seurata.

Suomen epidemian tilannetta tarkastellessa on hyvä huomioida, että viime kevään ja syksyn tartuntaluvut eivät ole vertailukelpoisia. Keväällä testattiin vain vaikeita tapauksia ja suurinta osaa oireista ilmoittaneista kehotettiin pysymään kotona. Nyt testataan paljon matalammalla kynnyksellä ja myös vähäoireisia kehotetaan tulemaan testeihin. Myös positiivisen tuloksen saaneiden perheenjäsenet testataan, jolloin tavoitetaan paljon oireettomiakin tapauksia. Näistä suurin osa ei vielä vuosi sitten lainkaan päätynyt tilastoihin. Positiivisten tulosten joukossa on nyt ollut mm. tapauksia, joissa ainoa oire on ollut päänsärky tai väsymys.

Kuva 8: Todennetut tautitaupaukset Suomessa (Worldofmeters.info)

Kuva 9: Koronavirukseen yhdistetyt kuolemantapaukset Suomessa (Worldofmeters.info)

Virusmuunnoksista ollaan luonnollisesti huolissaan, sillä uudet muunnokset leviävät nopeammin mistä johtuen vakavan tautimuodon tapauksia voi tulla enemmän lyhyemmän ajan kuluessa. Virusmuunnoksista ei kuitenkaan kannata olla huolissaan ennen kuin siitä on hyvää näyttöä. Tuoreen tutkimuksen perusteella brittimuunnoksen voidaan arvioida kuitenkin olevan jonkin verran aiempaa versiota vaarallisempi. WHO ei kuitenkaan ole vielä suosittanut kovin järeitä toimia virusmuunnosten takia mutta kehottaa tarkkailemaan tilannetta. Kysymys on kuitenkin viime kädessä tehohoidon riittävyydestä.

Tällä hetkellä (päivitys 23.3.2021) tehohoidossa koko maassa on koronan takia 64 potilasta, kun viime kevään huippu oli 83 potilasta. Yhteensä koko viime vuoden aikana hoidettiin n. 400 koronapotilasta. Enimmillään saatavilla olevien tehohoitopaikkojen määrä koko Suomessa oli huhtikuun 2020 puolivälissä kapasiteetin lisäämisen jälkeen 481 paikkaa. Normaaliksi kapasiteeksi arvioidaan 300 paikkaa ja valmius hätätilanteessa pitäisi olla yli 500 tehohoitopaikkaan. Suomalaisissa sairaaloissa on joitakin tuhansia hengityslaitteita ja lisää laitteita olisi mahdollista saada eläinlääkäriasemilta, mutta niistä ei ole hyötyä, mikäli niitä käyttämään ei ole osaavaa henkilökuntaa.

Suomen tehohoitokapasiteetista on ollut käytössä keskimäärin 60–70% eikä tilanne ole nytkään kriittinen, mutta tehohoitokapasiteetissa halutaan aina pitää tietty varaus, mikäli äkillistä tarvetta ilmenee. Koska virusmuunnokset leviävät nopeammin, taudin ilmaantuvuus Suomessa on kasvanut, joten rajoitustoimenpiteisiin on ryhdytty ennakoiden. Tähän on syynä etenkin se, että HUSin alueen tehohoitokapasiteetista ollaan huolissaan. Vaikka muualla maassa on tilaa, potilaiden siirto ei aina ole niin yksinkertaista.

https://www.psshp.fi/documents/7796350/8536307/Tehohoidon+tilannekuva+-+Koordinoivan+toimiston+raportti+2021_03_03.pdf/2d1d8dbe-37ca-4efa-b6d1-daa9c5aae991

Kuva 10: COVID-19-potilaiden ja muiden potilaiden määrä suhteessa tehohoitopaikkoihin (psshp.fi)

Nyt Suomessa tilanteen tekee haasteelliseksi se, että kovin pitkäksi aikaa sairaalaresursseja ei voi varata koronapotilaiden käyttöön, sillä muiden sairauksien hoitoa ei voi siirtää loputtomiin. Henkilökuntaa siirrettiin keväällä 2020 valmiuslain avulla muualta, mutta kun rajuista rajoitustoimista johtuen hoidon tarve ei vielä meillä toteutunutkaan, hoitokapasiteetti oli alikäytössä. Helposti leviävää hengitystieinfektiota ei kuitenkaan voi pitkällä tähtäimellä pitää poissa, sillä länsimaista yhteiskuntaa ei voi sulkea kokonaan.

Epidemian ei voi vielä pitkään aikaan olettaa olevan ohi, sillä vasta-ainetestien mukaan virus on tavoittanut vasta n. 1 % suomalaisista. Vasta-ainetestit eivät ole täydellinen mittari, mutta virhe ei todennäköisesti ole muutamaa prosenttia suurempi. Jonkinasteisia alueellisia eroja Suomessakin on; esimerkiksi Itä-Helsingin maahanmuuttajien keskuudessa kattavuuden arvioidaan olevan <10%.

Valtio on ottanut tähän mennessä 10 miljardia euroa velkaa koronaepidemian ja rajoitustoimien seurannaisvaikutusten hoitoon ja pelkästään infektion diagnostikkaan on varattu 1,4 miljardia euroa, joka vastaa kaikkien suomalaisten lääkekorvausten määrää vuodessa. Testeistä on ollut positiivisia maksimissaan vain muutama prosentti. Emeritustutkimusprofessori Tapani Hovi kysyy, olisiko herkkien testien määrällisen maksimoimisen sijaan järkevämpi tavoite löytää pahimmat viruksen erittäjät vähemmän herkillä testeillä ja kohdentaa herkät testit valikoiden. Levinnäisyyttä voidaan myös arvioida aivan kuten monien muidenkin tautien kohdalla tehdään. Jokaisen yksittäisen vähäoireisen tapauksen tavoittaminen ei tuota merkittävää hyötyä kun muistetaan, että vain 10–20 % tartunnan saaneista vastaa suurimmasta osasta jatkotartuntoja. Riskiryhmien suojaamiseen testauskapasiteettia voisi kohdistaa sen sijaan enemmän.

Hoitovelkaa myös muiden tautien osalta on kertynyt, joten tilanne ei missään tapauksessa tule olemaan tulevina vuosina helppo suomalaisessa terveydenhuollossa. Nyt olisi tärkeää, että lisäpanostuksia laitetaan etenkin tehohoitopaikkoihin ja koulutetun henkilökunnan saatavuuteen, jotta sairaanhoitokapasiteetin takia ei jouduta liikaa yhteiskuntaa muilla osa-alueilla rajoittamaan. Voisiko esimerkiksi testaukseen varattuja varoja käyttää hoitokapasiteetin nostamiseen? On hyvin harmillista, että nyt merkittäviin rajoitustoimiin on nyt jouduttu menemään tilanteessa, jossa koko maassa on alle 70 tehohoitopotilasta, kun monissa muissa saman kokoluokan maissa tehohoidossa voi olla tuhansia ihmisiä.

20. Mitä rajoitustoimien yhteiskunnallisista vaikutuksista tiedetään tällä hetkellä?

Monet tutkijat ja lääketieteen ammattilaiset arvioivat jo nyt, että viruksen pysäyttämiseksi tehtyjen toimenpiteiden terveydelliset haitat ylittävät hyödyt. Väestön terveyden suojelemisen lähtökohtana tulisi aina olla eri toimenpiteiden hyötyjen ja haittojen arviointi niin yksilön kuin yhteisön näkökulmasta. Jos emme ole varmoja, että kyseinen toimenpide on oikea ratkaisu kansanterveyden näkökulmasta, sitä ei tulisi tehdä liian kevyin perustein.

Kaikilla rajoitustoimilla on aina yhteiskunnallisia vaikutuksia. Infektiotautien erikoislääkäri Jukka Lumio korosti haastattelussa yhtenä merkittävimmistä rajoitustoimien terveyshaitoista muiden huomaamatta tai hoitamatta jäävien sairauksien tuottamia menetyksiä terveydessä. Hoitoja on jouduttu siirtämään, kun sairaalahoidossa varaudutaan koronapotilaiden hoitamiseen mutta myös merkittävä osa ihmisistä sinnittelee kotona vaivojensa kanssa hakeutumatta lääkäriin. Esimerkiksi todennäköisyys kuolla syöpään kasvaa, mikäli sairaus löydetään liian myöhäisessä vaiheessa. Iso-Britanniassa arvioidaan, että noin 3 miljoonaa ihmistä jäi ilman syöpädiagnoosia lockdownin aikaan. Tutkijat arvioivat, että koronarajoitusten takia saatetaan menettää enemmän elinvuosia kuin pelastaa, mihin vaikuttaa myös se, että syöpään kuollaan keskimäärin nuorempana kuin koronavirukseen. Myös Suomessa potilaskato muiden sairausten hoidossa on ollut merkittävä.

Toisaalta ihmisten varovaisesta käytöksestä johtuen kevään 2020 influenssaepidemia jäi tulematta, jonka johdosta säästyi mahdollisesti 500–2000 ihmishenkeä ja muutkin hengitystieinfektiot, kuten pneumokokkisepsikset ja meningiitit, vähenivät. Koska riskiryhmät ovat pääasiassa samat, nämä kuolemat ovat käytännössä myös voineet korvautua koronaviruskuolemilla.

Voidaksemme tehdä kokonaisarviota rajoitustoimenpiteiden haitoista ja hyödyistä, meidän pitäisi pystyä ensinnäkin arvioimaan toimenpiteillä säästetyt ihmishenget, joita ei voida pelkästään kohdistetuilla toimenpiteillä suojella ja toisaalta kaikki toimenpiteiden yhteiskunnalliset vaikutukset. Tällaisia ovat mm. koronan takia hoitamatta jääneisiin sairauksiin menehtyneet, itsemurhat, joita ei muuten olisi tapahtunut, painon noususta tai lisääntyneestä päihteiden käytöstä aiheutuneet terveyshaitat, huonontunut henkinen ja fyysinen kunto sekä masennuksen pitkäaikaisvaikutukset. Toisenkin vanhemman työttömyydestä ja konkurssista kärsii usein koko perhe. Kriisitilanteen aiheuttama stressi voi ilmetä mm. lähisuhdeväkivallan tai verenkierto- ja muiden pitkäaikaissairausten lisääntymisenä.

Kokonaisarvion tekeminen ei ole helppoa, sillä monet seuraukset tulevat ilmi vasta viiveellä. Seuraavassa tarkastellaan muutamia rajoitustoimien yhteiskunnallisia vaikutuksia, joita on tähän mennessä havaittu.

Vuonna 2020 mielenterveysjärjestö MIELI ry:n Kriisipuhelin sai yli 90 000 soittoa, joka on 61 % edellisvuotta enemmän. Aiempaa enemmän soitettiin ahdistuksen, masennuksen ja itsetuhoisten ajatusten takia. Viime vuonna Kriisipuhelimessa käytiin keskimäärin jopa 16 keskustelua vuorokaudessa, jossa soittaja oli itsetuhoinen tai huolissaan itsetuhoisesta läheisestä.

Rajoitustoimilla on ollut vaikutusta erityisesti lasten ja nuorten elämään. Nuorisobarometrillä alkusyksystä 2020 mitattu 15–25-vuotiaiden nuorten tyytyväisyys elämään oli mittaushistorian huonoin tulos. Eniten yleistyi kohtalainen (6) arvosana, jonka osuus kasvoi 200% ja eniten vähentyi erinomainen (10) arvosana, yli 40 prosenttia. Eniten laskua oli tyttöjen sekä ulkomaalaistaustaisten kokemassa tyytyväisyydessä elämään. Huonoimmat keskiarvot tyytyväisyydessä saatiin työttömien, yksinasuvien sekä korkeakouluopiskelijoiden keskuudessa. Helsingin yliopiston oman kyselyn mukaan jopa 60% vastanneista koki olevansa joko riskissä uupua tai jo täysin uupunut. Loppuvuonna 2020 opiskelun iloa koki enää 17% vastaajista kun tulos aiemmissa vastaavissa kyselyissä oli ollut lähes puolet. Psykologiset perustarpeet, kompetenssi, autonomia, yhteenkuuluvaisuus ja merkityksellisyys eivät samalla tavalla täyty etäopiskelussa. Yhteisöllisyys suojaa uupumukselta ja yksinäisyys puolestaan lisää sitä.

Lasten ja nuorten hyvinvoinnin riskit liittyivät pääasiassa pandemian hillitsemiseksi tehtyihin toimenpiteisiin ja niistä seuranneisiin nuorten ystäväpiirin, opiskelun, harrastusten ja tilakokemuksen muutoksiin. Erityisenä haasteena raportissa nähtiin eriarvoistuminen — fyysinen, henkinen tai materiaalinen pahoinvointi kasaantuu eniten niille, joiden lähtökohdat ovat jo alun perin muita heikommat.

Valtakunnallisen työpajayhdistyksen (TPY) kyselyssä työttömät nuoret ilmoittivat ahdistuksen ja muiden mielenterveysongelmien, yksinäisyyden ja taloudellisten ongelmien lisääntyneen koronaepidemian myötä. Työvoimatutkimuksen mukaan vuoden 2020 viimeisellä neljänneksellä oli 15–24-vuotiaita työllisiä 11 000 vähemmän kuin vuotta aikaisemmin, kun 15–64-vuotiaita työllisiä oli kaikkiaan 35 000 vähemmän. Työn ja koulutuksen ulkopuolelle jäämisellä voi pitkittyessään olla kauaskantoisia vaikutuksia nuorten tulevaisuuteen.

Murhien, tappojen ja niiden yritysten määrä kasvoi Suomessa viime kevään aikana, ja tahallisia henkirikoksia tai niiden yrityksiä tehtiin enemmän kuin vastaavana aikana kertaakaan kymmeneen vuoteen. Poliisihallituksen tilastojen mukaan tammi–toukokuun aikana tehtiin yhteensä 201 epäiltyä murhaa, tappoa tai niiden yritystä huipun ajoittuessa maaliskuuhun, jolloin myös tiukimmat rajoitukset olivat voimassa. Esimerkiksi murhan yrityksiä oli 75% ja tappoja 60% enemmän verrattuna aiempien vuosien keskiarvoon. Lähimmäksi tätä lukua on päästy viimeksi vuonna 2012, jolloin vastaavia rikoksia oli tullut ilmi 179 kappaletta. Lopulta koko vuoden henkirikosten määrä kasvoi neljänneksellä. Kehitys on huolestuttava, sillä tällä vuosituhannella henkirikosten määrä on ollut koko ajan laskusuunnassa.

Itsemurhia keväällä, erityisesti maaliskuussa, kirjattiin hieman edellisvuotta enemmän, mutta koko vuoden itsemurhat ovat kuitenkin ensimmäisten arvioiden mukaan jopa laskeneet edellisvuodesta. Yleensä talouskriisit ovat kehittyneissä maissa lisänneet itsemurhia jopa 25%, mutta Suomi on ollut myös aiempien pahojen taloudellisten taantumien aikaan Kanadan ja Itävallan ohella poikkeus tästä säännöstä. Tätä selitetään esimerkiksi hyvällä sosiaaliturvalla sekä yhteenkuluvaisuuden tunteella. Kun taantuma koskettaa suuria määriä ihmisiä eivätkä asiat varsinaisesti ole omissa käsissä, omat ongelmat eivät tunnut henkilökohtaiselta epäonnistumiselta. Suuressa osassa maailmaa tilanne ei kuitenkaan ole yhtä hyvä. Esimerkiksi Japanissa lasten itsemurhat lisääntyivät jopa 49% ja naisten 37% toisessa aallossa. Japanissa ei ollut liikkumisrajoituksia tai taloudellisia sulkuja, mutta pelkästään lokakuussa tehtiin enemmän itsemurhia kuin mitä siihen mennessä oli ollut koronavirukseen yhdistettyjä kuolemia. Japanissa pääministeri nimittikin helmikuussa 2021 ministerin, jonka tarkoitus on yksinäisyyteen liittyvien ongelmien vähentäminen.

Hallitus teki maaliskuussa 2021 oman arvionsa suunniteltujen tiukennettujen liikkumisrajoitusten vaikutuksista. Niiden mukaan rajoituksilla olisi negatiivisia sosiaalisia vaikutuksia sekä vaikutuksia talouteen, työllisyyteen ja yrityksiin kohdealueilla. Vaikutusten todettiin huonontavan erityisesti jo muutenkin haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten, kuten yksinäisten, syrjäytymisvaarassa olevien nuorten, mielenterveys- ja päihdekuntoutujien, maahanmuuttajien, ikääntyneiden ja toimintakyvyltään heikkojen tilannetta. Rajoitusten myös arvioitiin aiheuttavan tyytymättömyyttä, horjuttavan kansalaisten henkistä kriisinkestävyyttä ja johtavan yksinäisyyden ja mielenterveysongelmien lisääntymiseen, mikä voi tarkoittaa, että poliisitehtävät, onnettomuudet, lastensuojeluilmoitukset ja muut yhteydenotot viranomaisiin voivat lisääntyä. Taloudellinen haitta kohdistuisi etenkin naisiin, maahanmuuttajiin ja nuoriin sekä erikoisliikkeisiin.

Tuore Sosiaalibarometri osoittaa, että ylläkuvattuja vaikutuksia on jo rajoitustoimilla tähän mennessäkin aiheutunut. THL:n tutkimuspäällikön Minna Kivipellon mukaan näyttää siltä, että sosiaaliturvajärjestelmämme on epäonnistunyt pahimmin juuri siinä, mikä on sosiaalityön ydin, eli kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten auttaminen. Suomen sosiaali ja terveys ry:n tutkijan Anne Erosen mukaan on väärin odottaa, että poikkeusoloissa kaikilla olisi kyky hakea itse aktiivisesti apua. On paljon eri-ikäisiä ihmisiä, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat yhteiskunnan tukea jo ihan arjen perusasioissa. Myös velkaongelmiin liittyvä neuvonta lisääntyi 42 % vuoden 2019 tilanteesta. Velkaantuneet ihmiset ovat joutuneet entistä syvempiin velkaongelmiin, ja vaarana on, että epävakaa taloustilanne tuo pitkittyessään ongelmia vielä uusille ihmisryhmille.

Suomen Pankin tekemän selvityksen mukaan koronaviruksen rajoittamistoimenpiteiden seurauksena talouttamme on kohdannut samanaikaisesti ennennäkemätön tarjonta-, kysyntä- ja rahoitusmarkkinahäiriö, joka leikkaa ison loven talouteemme. On vielä vaikea tarkkaan arvioida, kuinka suureksi koronakriisin kansantaloudelliset kustannukset lopulta muodostuvat, mutta yksityisen ja julkisen sektorin taseiden heikkeneminen kriisin aikana joka tapauksessa hidastaa talouden elpymistä taantumasta ja osa tuotantomenetyksistä jäänee pysyviksi. Taloudelliset vaikutukset syntyvät pääosin koronaviruksen leviämisen estämiseksi tehdyistä ihmisten liikkumista rajoittavista toimista, ja kansantalous kokikin viime vuonna äkkipysähdyksen. Tästä ovat kärsineet etenkin palvelualat, mutta myös teollinen tuotanto tulee arvioiden mukaan laskemaan vajaan neljänneksen. Suomen Pankki arvioi, että taantumaa ei enää pystytä välttämään, mutta toivoo sen jäävän lyhyeksi. Maaliskuussa Suomen Pankki korjasikin ennustettaan positiivisemmaksi ja uskoi yksityisen kulutuksen kasvavan, kun rokotekattavuus paranee. Lisärajoitukset kuitenkin mahdollisesti heikentävät tilannetta, ja hallitus ennakoikin niiden tuovan 0,4 prosenttiyksikön vähennyksen bruttokansantuotteen kasvuun.

Kansainvälisellä tasolla arvioidaan mm. terrorismin uhan kasvaneen, lapsiavioliittojen lisääntyneen ja perhesuunnittelumahdollisuuksien sekä rokotekattavuuden heikentyneen. Esimerkiksi tuhkarokkotapauksia havaittiin eniten 23 vuoteen. Rokotukset on keskeytetty ainakin 26 maassa ja tällä hetkellä jopa 117 miljoonaa ihmistä on vaarassa jäädä ilman rokotusta. Tuhkarokkoon menehtyi viime vuonna yli 200.000 ihmistä, joista suuri osa lapsia. Tutkimusprofessori Tapani Hovin mukaan tuhkarokkoon on siis menehtynyt enemmän lapsia kuin koronaan sen vuoksi, että resurssit on keskitetty koronan ehkäisyyn.

Etelä-Aasiassa puolestaan arvioidaan tuoreen YK:n raportin mukaan jopa 228.000 alle 5-vuotiaan lapsen kuolleen, koska terveyspalveluja on vähennetty koronan takia. Myös lisääntynyt työttömyys, köyhyys ja ruokapula ovat vaikuttaneet kansanterveyden heikkenemiseen sekä nuorten malaria-, tuberkuloosi-, aids- ja lavantautikuolemat ovat lisääntyneet. Ylimääräisten äitiyskuolemien määräksi arvioidaan 11 000 ja ei-toivottujen raskauksien määräksi 3,5 miljoonaa. Raportti käsittelee kuutta Etelä-Aasian väkirikkainta maata Afganistania, Bangladeshia, Nepalia, Intiaa, Pakistania ja Sri Lankaa. Noin 420 miljoonaa Etelä-Aasian lasta on nyt poissa koulusta ja pelätään, että jopa 4,5 miljoonaa tyttöä ei enää palaa takaisin. Se johtaa herkästi lapsiavioliittojen ja teiniraskauksien kasvuun.

Maailmanpankki arvioi, että 150 miljoonaa ihmistä on joutunut koronatoimenpiteiden takia absoluuttiseen köyhyyteen ja Maailman ruokaohjelman (WFP) mukaan 135 miljoonaa ihmistä kärsii pandemian takia nälänhädästä.

Yhdysvalloissa tutkijat arvioivat pelkästään työttömyyden johtavan kymmeniin tuhansiin, pahimmassa tapauksessa jopa satoihin tuhansiin ylimääräisiin kuolemiin erityisesti miesten, tummaihoisten ja vähän koulutettujen keskuudessa. Työttömyyden arvioidaan merkittävällä tavalla vaikuttavan myös näiden ihmisten eliniänodotteeseen.

Päättäjät eivät ole helpossa tilanteessa. Torjuako yhtä konkreettiselta tuntuvaa uhkaa keinolla millä hyvänsä inhimilliseltä tuntuvalla “kukaan ei saa sairastua” -periaatteella mutta samalla aiheuttaa haittaa monella muulla sektorilla vai pyrkiäkö pitämään vaikutukset muualla yhteiskunnassa mahdollisimman pieninä ja kohdistaa suojelutoimet pääasiassa tunnistettuihin riskiryhmiin? Useat lääketieteen ammattilaiset kannattavat jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Sitä, miksi on tyypillistä ensisijaisesti kannattaa toimia konkreettiselta tuntuvan uhan torjumiseksi ja jättää rajoitustoimien mittavat yhteiskunnalliset haitat toissijaiseksi, voidaan selittää psykologian ilmiöllä nimeltä “zero risk bias”, nollariskin harha. Sillä viitataan aivojen taipumukseen vähentää koettua kognitiivista rasitusta. Valitsemalla helpon, yhden riskin eliminointiin tähtäävän vaihtoehdon, vältämme monimutkaisen, paljon aikaa ja energiaa vaativan laskutoimituksen optimaalisen ratkaisun löytämiseksi kokonaisuuden kannalta, joka sisältäisi alkuperäisen riskin osittaisen hyväksynnän. Yhden riskin täydellisen poistamisen tavoittelu tuntuu helpommalta valinnalta kuin se, että hyväksyttäisiin epävarmuutta. Tämä johtaa kuitenkin siihen, että päädytään lopputuloksen kannalta huonompaan tilanteeseen, koska muut riskit eivät ansaitsemaansa saa painoarvoa ajattelussamme.

Tällä ilmiöllä voidaan siis selittää se, että olemme vuoden aikana ottaneet ensisijaiseksi tavoitteeksi torjua ennusteiden 500–3 000 koronakuolemaa (tai esimerkiksi kevään 2021 rajoitusten tiukennuksella 75 ihmisen hengen) ajatuksella “kukaan ei saa kuolla” ja jättäneet huomiotta kaiken sen muun haitan, jota aiheutetaan vuosikymmeniksi eteenpäin. Jos ajatellaan pelkästään kertyvän hoitovelan, työttömyyden, konkurssien ja muun taloudellisen epävarmuuden vaikutuksia, ne koskettavat helposti satoja tuhansia ihmisiä. Eristyksen, yksinäisyyden ja vaikkapa liikkumattomuuden tuomat ongelmat saattavat olla vielä tätäkin laaja-alaisempia.

Nollariskin harhan arvioidaan aiheuttavan myös helposti poliittista painetta kansalaisten suunnalta, jolloin päättäjät helposti ylimitoittavat resursseja juuri näihin uhkiin, vaikka samoja resursseja voitaisiin käyttää hyödyllisemmin koko kansakunnan eduksi. Terrorismin uhan aikaansaamat reaktiot ovat myös hyvä esimerkki tästä. Nollariskin harhan käsitteestä tietoiseksi tuleminen on tärkeää, koska kansanterveydellisillä päätöksillä voi olla hyvinkin kauaskantoisia seurauksia.

Yhteiskunnallisista rajoitustoimista ei ole tietenkään ollut pelkästään haittaa. Niistä ovat hyötyneet väliaikaisesti niin kodinkoneliikkeet, rautakaupat, kiinteistövälittäjät kuin ruokakauppiaatkin maski- ja käsidesikauppiaista puhumattakaan. Etätyö on jättänyt enemmän aikaa perheelle ja tarjonnut mahdollisuuden tehdä töitä esimerkiksi kesämökiltä käsin - asioiden hoitamisesta etäyhteyksin tullaan hyötymään monin tavoin pitkälle tulevaisuuteen. Myös vaikkapa päiväkohtaisissa kasvihuonekaasupäästöissä ja ilmansaasteissa on havaittu hetkellistä positiivista kehitystä. Yhteiskunnallista rajoitustoimia ei kuitenkaan koskaan tehdä näitä positiivisia seurauksia tavoitellen, joten niitä ei voi käyttää toimien oikeutuksena. Tämän vuoksi näihin mahdollisiin positiivisiin sivuvaikutuksiin ei tässä vaiheessa mennä tämän syvemmälle.

21. Miten ihmisten jaksamisesta kriisitilanteessa pidetään huolta?

Koronakriisin pitkittyessä ihminen tarvitsee erilaisia selviytymiskeinoja ja psykososiaalista tukea kuin lyhytaikaisissa kriisitilanteissa, mutta tuki ei välttämättä tavoita kaikkia yhtä helposti silloin kun sitä tarvittaisiin. Sosiaalisen tuen puutteen tiedetään olevan riski esimerkiksi traumatisoitumisessa. Tulee pitää mielessä, että se mikä saa ihmiset noudattamaan rajoituksia on kuolemanpelko ja nimenomaan tietoisuus kuolemasta on ihmiselle pitkällä tähtäimellä raskasta. Nyt olisi tärkeää kohdentaa tarpeeksi resursseja psykososiaalisten vaikutusten tunnistamiseen ja interventioihin, joilla voidaan tukea psyykkistä selviytymistä ennen kuin ongelmat kroonistuvat. Tärkeää olisi esimerkiksi tieto siitä, milloin ihminen tai hänen läheisensä tarvitsee apua ja mistä sitä voi saada. Seurauksena voi pahimmassa tapauksessa koronakriisin jälkeen olla mielenterveyden kriisi.

Aiemmista pandemioista tiedetään, että mitä pidempään rajoitukset ovat jatkuneet sitä enemmän ihmiset ovat henkisesti kuormittuneita. Henkilön kuormittumiseen vaikuttaa esimerkiksi oma tai läheisen tartunnan riski, perheen taloudellinen tilanne ja työllisyystilanne. Erityisesti oman yrityksen menettäminen voi kuormittaa henkisesti hyvinkin paljon, kun tilanne saattaa olla se, että koko elämäntyö menee hukkaan eikä ole enää varmuutta miten perhe selviää. Tällöin vaikkapa rajoitustoimenpiteiden kokeminen epäreiluiksi lisää turhautumista ja pahaa oloa.

Psykologi, traumapsykoterapeutti Soili Poijulan mukaan medialla on tärkeä roolinsa siinä autetaanko ihmisiä selviytymään tiedottamalla neutraalisti tosiasioista, ohjeista ja rajoituksista vai kuinka paljon on tunteisiin vetoavaa kielteistä viestintää, joka kuormittaa henkisesti.

Mediassa nostetaan usein esiin niitä pahimpia tapauksia, joita pitkällä aikavälillä löytyy useimmista sairauksista. Surulliset jutut vaikkapa New Yorkin joukkohaudoista myyvät. New Yorkin joukkohautoihin on kuitenkin haudattu 150 vuoden aikana miljoona köyhissä oloissa elänyttä ihmistä, joilla ei ole läheisiä. Ja esimerkiksi Italiassa tautiin kuolleista lääkäreistä uutisoitaessa unohdettiin kertoa, että heistä usea oli jo eläkkeellä oleva kotilääkäri, yleensä yli 60- tai 70-vuotias, jopa yli 90-vuotias, ja mukaan oli listattu myös paljon muita kuin koronapotilaita hoitavia lääkäreitä, kuten hammaslääkäreitä.

Katastrofointi on ihmisten selviytymisen kannalta huono taipumus, vaikka se medialle väliaikaista taloudellista hyötyä tuokin. Pelkoa jatkuvan negatiivisen uutisoinnin johdosta kokevat myös ne, joille tauti ei ole vaarallinen eikä omaa tai läheisen todennäköisyyttä kuolla COVID-19-tautiin välttämättä osata laittaa oikeisiin mittasuhteisiin.

Pelolla voi olla positiivisia vaikutuksia, koska sillä voi vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Esimerkiksi kuva koronaviruksesta tehtiin tiedotuskampanjaa varten tarkoituksella huolta ja huomiota herättäväksi, jotta ihmiset reagoisivat tilanteen vaatimalla vakavuudella. Todellisuudessa koronavirus on niin pieni (50 nm), että se ei taita valoa ollakseen nähtävissä värillisenä.

Kuva 11: Mikroskooppikuva koronaviruksesta vs. viestintää varten tehty kuvituskuva

Liiallinen pelonlietsonta voi kuitenkin aiheuttaa mielenterveyden ongelmia ja jossain vaiheessa pelon vaikutus myös vaimenee. Tärkeää tässä tilanteessa olisi, että ihmisten luottamusta tulevaisuuteen lisättäisiin. Suurimmalle osalle terveistä tauti ei kuitenkaan ole kovin vakava. Suomessa on kansainvälisesti vertailtuna hyvä kansanterveys eikä meillä ole samassa mittakaavassa huono-osaisuutta kuin monissa muissa. Myös kulttuuriset erityispiirteet vaikuttavat siihen, että tarttuvuus ei meillä ole yhtä suurta. Missään vaiheessa ei ole ollut odotettavissa, että COVID-19 olisi meillä yhtä tuhoisa kuin monissa muissa maissa. Keväällä 2020 THL:n ennustetta kyseenalaistettiin, ja sen väitettiin olevan alakanttiin, vaikka todellisuudessa se oli rajoituksista johtuen yläkanttiin.

Median tulisikin pyrkiä lieventämään pelkoa ja ahdistusta niiden lisäämisen sijaan, eikä esimerkiksi jatkuva koronatartuntojen määrästä tiedottaminen tue tätä tarkoitusta. Päivittäiset tiedot tautitapausten määrästä eivät välttämättä kerro tavalliselle kansalaiselle mitään, sillä hänen voi olla vaikea tietää onko 50, 200 tai 1000 uutta tapausta paljon vai vähän 5,5 miljoonan asukkaan maassa tai kuinka vakavia tapaukset ovat. Kun tiedottaminen aloitetaan pienistä päivittäisistä luvuista, lukujen kasvaminen lisää pelkoa, vaikka edelleen koko maan kannalta puhuttaisiinkin hengitystieinfektioiden näkökulmasta pienistä luvuista. Tulee myös pitää mielessä, että positiiviset koronatestitulokset eivät ole absoluuttinen totuus, sillä testien luotettavuudessa on havaittu ongelmia ja toisaalta suurin osa vähäoireisista tapauksista puuttuu. Infektiotautiopin professori Heikki Peltola halusi korostaa sitä, että erityisesti tilanteessa, jossa infektio ei vielä ole tavallinen sekä negatiiviset että positiiviset näytteet ovat usein vääriä. PCR-menetelmä osuu oikeaan 60–80%:ssa tapauksia, ja nopeat antigeenitestit ovat vieläkin huonompia. Päivittäinen koronatartuntojen määrä antaa siis vain jonkinlaista suuntaa siitä, kuinka suuri osa tartuntatapauksista on onnistuttu kyseisenä päivänä tavoittamaan.

Ihmisten henkisen hyvinvoinnin kannalta nykyinen tilanne on siinä mielessä ristiriitainen, että se mikä auttaisi ihmisiä jaksamaan paremmin on nyt tarkkaan rajoitettua tai kiellettyä. Erityinen huoli on nyt herkässä kehitysvaiheessa olevista lapsista ja nuorista, joille sosiaalinen eristäytyminen ja tuen puute voi aiheuttaa pitkäaikaista ja peruuttamatontakin vahinkoa. Pitkittyvä kriisi lisää mm. masennusta, koulukiusaamista, mielenterveyden ongelmia ja koulupudokkuutta. Stressin tiedetään lisäävän aggressiivisuutta, joka purkautuu perheissä sekä fyysisenä että henkisenä väkivaltana. Lähisuhdeväkivallan ja esimerkiksi päihteiden käytön tiedetäänkin jo koronakriisin myötä lisääntyneen, mutta riittävää apua ei rajoituksista johtuen ole ollut saatavilla.

Esimerkiksi 90-luvun laman seurauksia on tutkittu seuraamalla 1987 vuonna syntyneitä lapsia ja heillä on havaittu monia kielteisiä seurauksia niin fyysiseen kuin psyykkiseen terveyteen ja moniin muihinkin elämänalueisiin, jopa työuraan. Sillä mitä yhteiskunnassa tapahtuu ja mitä perhe menettää kriisin seurauksena, on vaikutusta siihen, missä valossa lapsi näkee omat ja perheensä tulevaisuuden.

Ikääntyvien kohdalla haaste on ollut siinä, että kaikkia yli 70-vuotiaita on kohdeltu yhtenä ryhmänä, vaikka perusterveen vanhuksen riski menehtyä koronaan on merkittävästi pienempi kuin pitkäaikaissairauksista kärsivien. Vanhusten henkistä jaksamista pitkittyvä kriisi voi heikentää muuta väestöä enemmän etenkin, jos kriisitietoisuus on jatkuva olotila ilman mahdollisuutta palautua tai jos se heikentää mahdollisuutta olla läheisten ihmisten kanssa. Yksinäisyyskin lisää kuolleisuutta. Esimerkiksi muistisairailla on jo nyt todettu lisääntyvää kuolleisuutta eristyksen takia.

Myös esimerkiksi hoitohenkilökunta tai muu kriisistä johtuen erityisen paineen alla työskentelevä ammattiryhmä tarvitsee erityistä huolenpitoa. Monissa maissa onkin ministeriöiden yhteinen psykosiaalisen tuen keskus, jonka asiantuntijat ovat mukana tekemässä toimenpidesuunnitelmia kriisistä selviytymiseksi. Tällainen tarvittaisiin myös Suomeen.

22. Loppusanat

Lauantaina 14.3.2020 katsoin Ylen Ykkösaamun, jonka vieraana oli HUSin infektiotautien ylilääkäri Asko Järvinen, ja myös infektiotautiopin professori Heikki Peltolaa haastateltiin. Molemmat hyvin rauhallisina totesivat mm. että korona on yksi hengitystieinfektioista muiden joukossa, toki omine erityispiirteineen ja että kyseessä on suurimmalle osalle väestöä hyvin lievä tauti. Myös esimerkiksi Kainuun keskussairaalan infektiotautien ylilääkäri Olli-Pekka Koukkari totesi eräässä haastattelussa suolan olevan vaarallisempi kuin koronan. Näiden kokeneiden infektiotautilääkäreiden suhtautuminen oli vahvassa ristiriidassa muun julkisen keskustelun kanssa. Jäin pohtimaan, miksi nämä infektiotautien kanssa koko tähänastisen työuransa tehneet suhtautuvat asiaan ihan erilaisella rauhallisuudella kuin muut ja miksi heidän mielipiteensä saattoivat kuulostaa maallikolle vähättelyltä.

Lähdin perehtymään näiden asiantuntijoiden taustaan ja infektiotautioppiin, joka on lääketieteen alainen oma oppiaineensa, johon lääkärit voivat erikoistua. Tieteellisestä kiinnostuksesta halusin selvittää, mihin näiden henkilöiden näkemykset perustuvat ja miksi ne ovat jossain määrin ristiriidassa sen kanssa mistä vaikkapa sosiaalisessa mediassa kohistiin. Oli minulla kuitenkin jo jonkinlainen ennakkoaavistus, kumpi on todennäköisemmin enemmän oikeassa: kuohuva somekansa vai pitkän työuran tehneet infektiotauteihin erikoistuneet lääketieteen ammattilaiset.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että korona olisi heidän mielestään mikään tavallinen flunssa vaan kyse on oikeasti ikäihmisille ja muille riskiryhmille vakavasta uudesta herkästi tarttuvasta hengitystieinfektiosta, joka eteni pandemiaksi asti ja aiheuttaa monilla alueilla merkittävääkin ylikuolleisuutta. Infektiotautilääkärit kuitenkin elävät keskellä myös paljon vakavampia ja tappavampia tartuntatauteja ja useat heistä ovat nähneet jo lukuisia aiempia pandemioita, tai vähintään perehtyneet niistä tehtyyn tutkimukseen. Heille vertaus influenssaan ei ole vähättelyä, sillä he tietävät miten paljon ihmisiä edelleen menehtyy tautiin — huolimatta siitä, että sitä vastaan on jo vastustuskykyä ja rokote. Kyse heidän näkökulmastaan on siitä, mitkä ovat ne lainalaisuudet, joita hengitystieinfektiot noudattavat ja mitkä ovat ihmisen mahdollisuudet pandemioita tukahduttaa. He myös lääkäreinä kantavat huolta erilaisten rajoitustoimien vaikutuksesta yhteiskuntaan.

Tässä kirjoituksessa olen pyrkinyt luomaan mahdollisimman kattavan kokonaiskuvan siitä, miltä koronaepidemia näyttäytyy etenkin infektiotauteihin erikoistuneille mutta myös muille lääketieteen ammattilaisille ja selittämään heidän näkemystensä tieteellistä pohjaa. Tekstiä on nyt vuosi työstetty ja sitä täydennetään edelleen, kun uutta tietoa ilmenee. Lämmin kiitos kaikille osallistuneille asiantuntijoille, jotka kärsivällisesti vastasitte lukuisiin kysymyksiini ja lähetitte lisätietoja ja tutkimusviitteitä.

Jos sinulla on täydennettävää tai muutosehdotuksia, laita viestiä osoitteeseen johanna.kohvakka@gmail.com.

Helsinki 31.3.2021

Kirjoittaja on tieteellisestä näkökulmasta maailman ilmiöitä tarkastelemaan pyrkivä tietokirjailija sekä pitkäaikainen vaikuttaja yhdistyksessä, jonka tarkoitus on edistää tieteellisen tiedon hyödyntämistä poliittisessa päätöksenteossa.

Haastatellut asiantuntijat

Heikki Peltola, infektiotautiopin emeritusprofessori, Helsingin yliopisto

Asko Järvinen, infektiotautien ylilääkäri, HUS

Ilkka Julkunen, virusopin professori, Turun yliopisto

Jukka Lumio, infektiotautien erikoislääkäri

Pekka Nuorti, epidemiologian professori, Tampereen yliopisto

Kari Auranen, tilastotieteen professori, Turun yliopisto / THL

Tapani Hovi, emeritustutkimusprofessori, THL

Seppo Meri, immunologian professori, Helsingin yliopisto

Matti Reinikainen, tehohoidon professori, Itä-Suomen yliopisto

Soili Poijula, psykologi, traumapsykoterapeutti

Lähteitä: